Nils-Aslak Valkeapäästä
Pitkin syksyä on Helsingin Sanomissa julkaistu tietoiskuja saamelaiskulttuurin eri puolista. Viimeksi tämän päivänä (29.11.2021) edesmenneestä saamelaistaiteilija Nils-Aslak Valkeapäästä. Tapasin Ailun ensimmäisen kerran kesällä 1959 Inarissa pidetyn pohjoismaisen saamelaiskonferenssin yhteydessä. Ensimmäinen tapaaminen osoitti meille molemmille, että me molemmat kannoimme huolta kansamme tulvaisuudesta.
Seuraavan kerran tapasin lokakuuna alussa 1959 Ailun Inarin saamelaiskiristillisessä kansanopistossa jossa me molemmat aloitimme opiskelun. Kaiken lisäksi olimme huonekavereita, joten saamelaistenkin asiat tulivat meille molemmille tutuiksi. Vaikka aikaa on kulunut yli 60 vuotta, olen ikuisesti kiitollinen opistossa aikanani toimineille opettajille heidän innokkuudestaan ja määrätietoisista uhrauksistaan saada meidät ymmärtämään opetettujen tietojen ja taitojen merkitys. Ailun kanssa tulimme sen kouluvuoden aikana hyvin läheisiksi, sillä vietimme koko sen ajan opiskellen ja puuhaillen yhdessä. Välillä kävimme Inarin saamelaiskirkossa jumalanpalveluksessa ja itsenäisyyspäivänä opiston neljän pojan kuoro lauloi sankarihaudoilla Finlandian. Kuoroon kuului lisäkseni mm. Nils Aslak Valkeapää.
Se miten suurella ymmärryksellä Ailu suhtautui minuun, teki suuren vaikutuksen. En voinut olla hämmästelemättä moista herkkyyttä; herkkyys oli harvinainen ominaisuus karun lapsuuden kokeneille saamelaispojille ja tytöille. Ailulla oli vaistomaisia taitoja, joita ei opita luokkahuoneissa ja jotka hioutuvat kokemuksen kautta. Nils Aslak Valkeapää esitti kirjassaan "Terveisiä Lapista" (1971) suomalaisten ja saamelaisten välisen yhteistyön lisäämistä jotta saamelaiset asema poliittisessa päätöksenteossa turvattaisiin paremmin. Harva saamelainen tai saamelaisten sorrosta ääntä pitävä on huomannut että tämä Ailun esitys on itse asiassa jo täysin toteutunut.
Ailu (vasemman puolesena kuvassa) 1974 pääsiäisenä Kautokeinossa