Ajatuksia 80-vuotispäivän kynnyksellä

Niin kuin monet tietävät olen syntynyt Inarin kirkolla tammikuun 17 päivänä 1943. lapsuuteni ensimmäiset 20 kuukautta vietin isäni Lassin Uulan ja äitini Maggan luona Ronkajärvellä, sen jälkeen syyskuun puolivälissä 1944 oli lähdettävä evakkoon Ylivieskaan keskelle Pohjanmaa lakeuksia. Paluu sieltä poltettuun ja hävitettyyn Lappiin tapahtui kesällä 1945. Sen jälkeen vietin Riutulan orpolasten kodissa jouluun asti 1945. Sen jälkeen asuimme äitini kanssa äitini serkkujen Niila ja Kristiina Länsmannin luona Närrijärvellä aina huhtikuun loppuun 1946 asti. Se jälkeen vietin Angelissa karua ottopojan elämää syyskuun puoliväliin asti 1950 ja sen jälkeen aloitin kansakoulun Inarin kirkolla.

Kun muistelen minkälainen oli lapsuudenaikainen maailma Inarissa 1950-luvulla ja nyt runsas 60-vuotta myöhemmin, huomaan kontrastin olevan todella suuren. Minkälaisessa maailmassa sitten ihmiset esim. Lemmenjoella elivät? Kaukana Inarin valta-asutuksesta, Inarista ja Ivalosta peninkulmia länteen oli 1950-luvun alkuvuosina tiettömiä erämaita, metsiä, tuntureita ja soita, jotka ulottuivat kauas länteen päin aina Norjan puolelle asti.

Kouluvuosien aikana tutustuin moneen inarinsaamelaisiin, ystävystyin inarinsaamelaisten kanssa. He olivat iloisia ja ystävällisiä. Monet koulukaverini vanhemmat olivat olleet sodassa rintamalla, järkyttyneet näkemästään ja kokemastaan. He olivat kärsineet paljon; oma paliskunta oli jaettu, Inarinjärven säännöstely oli pilannut heidän kalastusmahdollisuutensa. He olivat panneet toivonsa valtioon ja samalla vihasivat sitä. Nyt kaikki katsovat Inaria, toivo elää. Toiset pelkäävät ja toiset toivovat, että siellä ratkaistaan inarinsaamelaisten kohtalo. Tätä me kaikki muutkin saamelaiset odotamme.

Moni kysyy kuinka paljon teitä saamelaisia on, kun tarvitsette itsellenne elintilaksi alueen jonka laajuus on 10% Suomen pinta-alasta. Kysyjä jatkaa ”ettekö ymmärrä sitä miten vähän teitä näin laajalla alueella on kun taas suomalaisia kaksi kertaa enemmän (6 000). Siitä huolimatta minä en jaa saamelaisia parempaan rotuun kuuluviin ja kuulumattomiin, annan rotukiihkoilijoiden sen tehdä. Uskallan syntymäpäiväni kynnyksellä tunnustaa, että olen saamelainen jo sen vuoksi, että olen syntynyt ja kasvanut Inarissa, olen kokenut siellä onnen ja surun, olen siellä ensimmäiset saamenkieliset sanani lausunut, olen saamelainen sen vuoksi, että olen siellä tunnustanut ensi rakkauteni, soperrellut onnesta saameksi.

Nyt sitten kiistellään siitä kuka on oikea alkuperäinen saamelainen. Sellainen hävettää; kiistaa ylläpitävät pienet ihmiset, joiden sukujuuret ovat muualla. Harva kiistassa mukana oleva uskaltaa tunnustaa, että kiistassa mukana olevilla on paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Tällainen inarinsaamelaisia syrjivä saamelaispolitiikka on minua paljon vaivannut. Nuorempana sokea usko tuntui minusta kauniilta, nyt vastenmieliseltä, itselleni vieraalta. Elämänkokemusten lisääntymisen myötä ymmärrän, että katsomuksia voi muuttaa mutta ei omaa luontoaan.

Minä en ole ollut esikuvallinen enkä ole vuosien mittaan muuttunut paremmaksi. Kuultuani jotakin en ole uskonut kaikkea, kerrottiinhan saamelaisyhteisössä paljon erilaisia tarinoita ja satuja. Se näyttää olevan maantapa tänäkin päivänä. Minusta ei tullut poromiestä, vaan toimittaja, poliitikko ja tutkija. Minusta tuli henkilö joka oli kiinnostunut ei ainoastaan yhteiskunnan rakenteesta, vaan ihmisten sisäisestä maailmasta, yksityisten saamelaisten kohtalosta.

Minun elinaikana saamelaiset ovat astuneet näkyvästi nykyaikaan osoittaen olevansa samanlaisia kuin muutkin ihmiset. Esimerkkejä alkuperäiskansan raadollisesta puolesta ei tarvitse etsiä Afrikan viidakoista. Niitä löytyy omastakin takaa.

Nyt ei tarvitse muuta kuin vilkaista lehtiin ja televisioon kun jo näkee miten paljon meistä saamelaisista kirjoitetaan. Saamenmaahan katsovat tänään kaikki, toiset toiveikkaasti, toiset pelokkaasti. Lapsuuteni ja kouluaikaisesta uneliaasta Inarin kylästä on tullut saamelaisen maailman todellinen keskus. On syntymässä perinteisen saamenmaan todellinen keskus. Saamelaiset ovat saaneet oman kulttuurinsa historialliselle pääpaikalle virallisen tunnustuksen, saamelaisen kulttuurin keskuksen Sajoksen.

On tapahtunut ihme: saamelaiset ovat vapautuneet suomalaisen kolonialismin ikeestä. Saamelaiset ovat kukistaneet vuosisatoja jatkuneen suomalaisen herruuden. Kaikki on muuttunut joko parempaan tai huonompaan. Huonosta kehityksestä esimerkkinä pitää porojen aiheuttamaa ylilaidunnusta.

Saamenmassa on minun elinaikana kaikki muuttunut. Saatoinko Angelissa pienenä poikana kuvitella, että lennän joskus suihkumatkustajakoneella valtameren yli muutamassa tunnissa, että on saatu radio ja TV ja ihminen pääsee avaruuteen. Olemme TV:stä nähneet miten venäläiset kiduttavat ukrainalaisia. On vaikea ymmärtää että sivistyneissä ihmisissä on myös rotuopin kannattajia. Sellaisia on myös meidän saamelaisten joukossa ikävä kyllä - Idealismi ja usko inhimillisyyteen horjuu. Ihmettelen miten nopeasti saamelaisyhteisön kasvot ovat muuttuneet; järjestäytyneen yhteiskunnan jarrut ovat osoittautuneet sittenkin liian heikoiksi ja pettäviksi.

En tiedä johtuuko monien saamelaisten yksipuolinen kehittyminen siitä, että on käyty taistelua uuden saamenkansan rakentamisesta. Se on ollut taistelua jossa viholliset eivät ole hyljeksineet mitään keinoja. Johtuuko se siitä, että muutamassa vuodessa on pitänyt korjata vuosisatojen aikana tapahtuneet laiminlyönnit ja vääryydet?

Tänään kun katselen 80-vuotispäivän kynnyksellä taaksepäin menneisyyteen, olen tahtonut ymmärtää paljon, tarkistanut ja erehtynyt monesti. Vaikka nuo ja nämä asiat loukkasivat aikoinaan, olen päättänyt etten milloinkaan käännä selkäni kansalle joka vierastaa ulkokultaisuuden maailmaa, vastustaa rotukiihkoa ja kansallista pöyhkeilyä.

Minä en kadu sitä, että kesällä 1959 jouduin melkein vahingossa Inarissa pidettävään kolmanteen pohjoismaiseen saamelaiskonferenssiin. Tulin Karigasniemestä polkupyörällä koulun pihalle, jossa kymmenet saamelaiset vaihtoivat kuulumisia. Pikkuserkkuni Högmannin Jussi pyysi minua jäämään seuraamaan konferenssia. Sen jälkeen menin muiden kokoushuoneeseen, jonne jäin kuuntelemaan erilaisia tilannearvioita. Salissa istujista tunnistin saamelaisvaikuttajista Pikku Jussin. Erkki Jomppasen, Iisakki Paatarin, Samuli Aikion, Oula Aikion, Erkki Itkosen, Kalle Nickulin.

Luin iltamyöhään asti konferenssia varten laadittuja muistioita. Kuuntelin Erkki Itkosen ja Hans J. Henrikssenin välisiä keskusteluja saamenkielen erikoisuuksista. En kuitenkaan kuusitoista vuotiaana voinut unohtaa mikä minusta vaikutti itsestään selvältä ja ainoalta totuudelta. Kuuntelin tarkkana Ruotsista ja Norjasta tulleiden saamelaisten kuulumisia ja käsityksiä saamelaisten ongelmista. Joka tapauksessa Inarin konferenssi sai kiinnostukseni heräämään saamelaisten ajankohtaisiin kysymyksiin. Sen jälkeen olen saamelaisten asioissa ollut mukana yli 60-vuotta.

Kun 1970-luvun alussa aloin kirjoittaa saamelaisten epäreilusta kohtelusta lehtiin. Arvostelijani tuomitsivat minut tendenssin omaisuudesta, poliittisesta puolueellisuudesta, totuuden alistamisesta ahtaan ideologian palvelukseen, joka ei erottanut oikeaa näkemystä. Innostuminen saamelaisten puolesta käytävään taisteluun ei ole ollut minulle sattumanvaraista. Se on määrännyt ennakolta paljon elämässäni ja jos estikin minua saamasta keskikoulusivistystä aluksi.

Koulun sijasta minä vietin kaikki ajat poromiesten ja kalastajien mukana metsissä, tuntureissa, joissa ja järvissä. Se aika opetti minua paljon. Tietenkin elämäni aloittamista auttoivat sukulaiset, ennen kaikkea ystäväni. Mutta lopullisen valinnan määräsi oma luonteeni.

Koulun jälkeen irtauduin lapsuuteni ajasta ja opin itse tuntemaan monenlaisia arvoja: todellisia ja näennäisiä, jotka tuntuivat minusta kestäviltä. Olin jo ennättänyt nähdä mitä on siirtotyöläisen asema markkinataloudessa ja sosialismissa. Perehdyin aatteeseen, jota kutsutaan sosialismiksi. Omalta osaltani siirtyminen uskonnosta, tieteestä luuloista tapahtui Saimaan kanavalla 1967. Vuosien kuluessa ymmärsin, että rakkauteni ja uskollisuuteni saamelaisaatteelle ovat yhteydessä kulttuurin kohtaloon. Nykyaikana saamelaiskulttuuri on meillä jossakin muodossa tavoittanut kaikki saamelaiset. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana saamelaiset ovat oppineet ajattelemaan, kasvaneet henkisesti.

Suorittaessani Sapmelas-lehden tutkimusta 1990-luvun alussa monet lukijat muistelivat omaa menneisyyttään ja tulkitsivat huoliaan ja toiveitaan, nuoremmat tekivät paljon kysymyksiä. Tällaiset tilanteet ovat innostaneet ja opettaneet minua.

Vuodesta 1960 lähtien olen työskennellyt Venäjällä, Saksassa ja muualla Suomessa. Elämä on käynyt mukavammaksi ja rauhallisemmaksi. Rauha ei ole kadonnut mekanisoitumisen vuoksi, vaan siksi, että saamelaiset kuten kaikki muutkin ihmiset ovat epävarmoja huomisesta päivästä. Kun aloitin tietoisen elämäni on ympärillä ollut monenlaisia ihmisiä.

Kun olin vielä koulupoika koulussa opetettiin lapsille, että on syntiä tappaa, varastaa, loukata vanhempia, koululaisten tuli osata ulkoa kymmenen käskyä. Ennen pitkää minulle selvisi elämän olevan täynnä ristiriitaisuuksia, joita ei uskon kappaleihin nojautumalla poisteta.

Nykyiset ihmiset ovat menettäneet mielenrauhan, he ihailevat tekokuita, älykännyköitä, pelkäävät sotaa, iloitsevat keksinnöistä, televisio tarjoaa päivittäin taiteen sijasta korvikkeita. Muistan nuoruudestani miten kaikki puhuivat tuntemattomasta sotilaasta. Se toi sodan raakuuden ymmärrettävämmäksi. Olen matkustanut paljon, maailma on käynyt minulle avarammaksi, olen tutustunut moniin ihmisiin, jotka vaikuttivat minusta merkittäviltä. Olen nähnyt monta maata, joissa ihmiset miellyttivät minua. Matkustaminen on tuottanut minulle paljon iloa.

Kirjoitukseni ovat aiheuttaneet paljon kriittisiä huomioita ja väittelyä. Korostan, että tämä kirjoitus on elämästäni, etsinnöistäni, erehdyksistäni ja löydöistäni. En halua ketään opettaa enkä asettaa itseni kenellekään esikuvaksi.