Saamelaisvallankumousta rakennetaan?

Saamen kansan tämän hetken tärkein kysymys kuuluu: onnistuuko saamelaisen väestön säilyttää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan koskevan itsehallintonsa kansanvaltaisesti hallittuna, vai siirretäänkö se sellaisen ryhmän työkaluksi, jonka lopullisena tavoitteena on saamelaisten ja saamelaisalueen erottaminen Suomesta ja liittäminen yhteispohjoismaiseen Saamenmaahan. Alueella olisi kaikki elämänalueet kattava itsehallinto. Jopa ulkopolitiikka olisi itsehallinnollinen, mahdollisesti lukuun ottamatta sodan ja rauhan kysymyksiä. On kuitenkin vaikea nähdä, miksi Saamenmaan itsehallinto sietäisi alueellaan vieraita joukkoja, onhan huomattavasti kesympiä ilmiöitä tulkittu kolonialismiksi.

Varmaan monet lukijat kysyvät, miksi tuo kysymys juuri tällä hetkellä on niin ajankohtainen, että siitä on kirjoitettava. Kuitenkin nämä pyrkimykset ovat jo nyt nähtävissä. Eri maiden saamelaiskäräjät harrastavat jo omaa ulkopolitiikkaansa, pyrkien kukin kohdaltaan kääntämään YK-elinten voimavaroja asuinvaltioidensa - Suomen, Ruotsin ja Norjan - hallituksia ja parlamentteja vastaan. Kun maiden väliset olot vaihtelevat, saamelaiskäräjien kiinnostusten kohteetkin eroavat, eikä niiden keskinäinen koordinointi ole kovin tehokasta. Tätä aukkoa hyödyntää saamelaisneuvosto, joka lausunnoillaan yrittää iskeä kiiloja eri maiden saamelaisten ja pääväestön välille. Vikkelänä kiilapoikana puikkelehtii taiteilija-aktivistien kollektiivinen kevytosasto, suopunkiterrori. Saamelaiskäräjien puheenjohtaja vuosien takaa tukee väkivallattomia mielenilmaisuja vaikkapa presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla ja YLE:n saamelaistoimitus antaa kaikelle kritiikittä julkisuutta. Hei hulinata, kerta kaikkiaan.

Joku varmaan sanoo, että eihän vallankumousta ja vallankaappausta hautovilla ja sen tarpeellisuutta julistavilla ihmisillä ole takanaan kuin pieni osa saamen kansasta. Senhän voi todeta kun kiertelee kyselemässä paikalliselta saamelaisväestöltä muutosten tarpeellisuudesta. Ei kukaan halua tehdä pesäeroa Suomen valtioon, johon kaikki ovat pääsääntöisesti tyytyväisiä. Ei nämä ihmiset halua vallankumousta. Eikö tämä riitä todistukseksi?

Niin luulisi. Mutta ihmeeksemme saamme lukea lehdistä harva se kuukausi tai viikko miten saamelaisliikkeen poliittinen johto julistaa eri puolilla maailmaa pidettävissä tilaisuuksissa miten huonosti Suomi kohtelee alkuperäisväestöä saamelaisiaan. Vaaditaan suureen ääneen kansainväliseltä yhteisöltä tukea, että se painostaisi Suomea ratifioimaan ILOn sopimus 169. Tätä propagandamyllyä pyörittävät päivästä toiseen aktivistien kirjava joukko, joka koostuu professoreista, tohtoreista, muista tutkijoista ja eri tasoilla toimivista saamelaispoliitikoista sekä saamelaisaktivismia tukevista ulkopuolisista oppineista ja poliitikoista. Ikähaarukka on laaja, mutta vanhojen konkareiden lisäksi nuoria on paljon, ja naisten aktiivisuus ja naistutkijoiden osuus on silmiinpistävä.

Sosiaalisessa mediassa nämä porukat vaihtavat päivittäin jatkuvalla syötöllä viestejä, joissa he tukevat ja kiihdyttävät toisiaan eteenpäin oikeaoppisen saamelaisaatteen tiellä. Jokainen kuviteltujen vastustajien siirto ja lausahdus joutuu tuomitsemisen ja ivan kohteeksi, omien pieniäkin liikahduksia hurrataan. Epäilemättä varsinkin nuoret ovat asiaansa vilpittömästi uskovia kirkasotsia, mutta valitettavasti se ei millään lailla takaa että veisivät saamelaisia oikeaan suuntaan.

Itse asiassa tämä saamelaista vallankumoustaan takova juntta ei välitä saamenkansan enemmistöön mielipiteistä sen paremmin kuin eduskunnankaan mielipiteistä. Se odottaa ja valmistelee vain sopivaa hetkeä, rakentaa suotuisaa asetelmaa, etsii vivuilleen tukipisteitä saamelaisneuvoston neuvojen mukaan ja hakee vipuvoimaa YK:sta.

Meidän maassamme tämän kaappauksen päävälineeksi on jo vuosia sitten valittu alkuperäis- ja heimokansoja koskevan ILOn sopimuksen nro 169 ratifioiminen, jota vihreät ja osa vasemmistosta tukee. Millään muulla keinolla Suomessa ei voida edes yrittää vallankaappausta. Ratifiointi saamelaiseliitin vaatimalla tavalla merkitsee saamelaisalueella sitä, että yhteiskunnallinen koneisto halvautuu, sen toiminta lopetetaan, normaali laillinen komento syrjäytyy, lakien ja asetusten tulkinta siirtyy pienelle eliitille. Kysymys on siis paljon syvemmästä asiasta kuin tavallisesta, hallittavassa olevasta muutoksesta.

ILOn sopimuksen ratifioinnilla pyritään yksinkertaisesti suorittamaan vallankaappaus. Ulkoparlamentaarisilla painostuskeinoilla hallitus yritetään pakottaa luovuttamaan valta pienelle saamelaiseliitille. Sen avulla yritetään johtaa saamelaiset pohjimmiltaan sosialistiseen yhteiskuntaan, jossa maanomistus ja -hallinta on kollektiivista. Ja kun tämä ei voi tapahtua osittaisnäpertelyn avulla, on laadittava kokonaisuudistusohjelma, joka yhdellä rysäyksellä tekee selvää jälkeä myös lappalaisista, jotkahan ovat - jos saamelaiskäräjien asiantuntijoihin on uskominen - suomalaisperäisten uudistilallisten jälkeläisistä.

ILOn sopimuksen ratifiointi on viritetty suoranaiseksi ansaksi. Se on huonosti naamioitu miina, jolla suomalainen kansanvaltainen valtiojärjestys ja hallituskomento yritetään räjäyttää ja niille raunioille perustaa pienen saamelaisryhmän diktatuuri kaikkine diktatuurille ominaisine piirteineen. Pohjoismainen saamelaissopimus vie samaan suuntaan. Jo nyt on julkisuudessa kuultu puheenvuoroja, joissa esitellään monivaiheinen siirtyminen yhtenäiseen Saamenmaahan ja yhteispohjoismaiseen saamelaishallintoon. Tämän separatistisen käsikirjoituksen ensimmäisessä vaiheessa Suomen, Norjan ja Ruotsin saamelaiskäräjiä koskeva lainsäädäntö yhtenäistettäisiin ja saamelaiskäräjävaalit suoritettaisiin samanaikaisesti. Seuraavaksi saamelaiskäräjät yhdistäisivät toimintansa. Saamelaisneuvoston toimintaorganisaatio on jo jakautunut Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän jaostoihin. Nykykehityksen jatkeena on vastaavasti Pohjoismaiset saamelaiskäräjät, jolla olisi Suomen, Ruotsin ja Norjan jaostonsa - Venäjää on helposti arvattavista syistä vaikeampi nähdä jaosto-organisaation osana, mutta ehkä kylläkin ulkojäsenenä.

Tällaisia ovat aktivistieliitin suunnitelmat ja piirustukset, joiden perustelemiseksi itselleen ja muille aktivistit nyt lietsovat mielialoja. Tavoitteet on luettavissa myös saamelaiskäräjien sivuilta ja saamelaisneuvoston isännöimien saamelaiskonferenssien julistuksista. Onnistutaanko nämä suunnitelmat toteuttamaan, riippuu saamenkansasta, mutta myös Suomen hallituksesta ja eduskunnasta. Jos tilanteen vakavuus käsitetään oikein, niin rohkenen vakuuttaa, että kansan itsesäilytysvaisto ja demokratian itsepuolustustahto ja kyky ovat tänä päivänäkin niin voimakkaat, että se kykenee torjumaan tuollaiset kaappausyritykset niin kuin se on kyennyt tekemään aikaisempinakin vaaran vuosina. Tarvitaan yhä enemmän avointa julkista keskustelua siitä mitä on tekeillä ja minne asioiden kehitys vie jos sama meno saa jatkua.