Aluksi

Suomen hallitus hiljattain päättänyt aloittaa pitkään jatkuneen ILOn sopimuksen ratifiointiin liittyvän kiistan ratkaisemiksi sovittelun aloittamisen. Hallituksen päätös asettaa sovittelua varten komission tapainen elin selvittämään näitä kysymyksiä voidaan pitää askeleena oikeaan suuntaisena ja ja erittäin tarpeellisena.

Kiista on syntynyt siitä, että saamelaiskäräjät on vaatinut, että saamelaisilla alkuperäisväestönä on oltava historiallinen oikeus omiin maihinsa, kulttuuriinsa ja kieleensä ja omantyppiseen hallintaan. Joten nyt aloitettavassa sovitteluprosessisa on tärkeä ensin selvittää alkuperäisväestön alkuperä ja siihen kuuluvien ryhmien omat näkemykset alkuperästään ja identiteetistään tänä päivänä. Se kuitenkin edellyttää, että mennään alkuperäiskansan historiaan konkreettisella tasolla ja että prosessiin osallistuvat kaikki asianosaiset. Kiista on käynnistynyt saamelaiskäräjien ylimitoitetuista maaoikeusvaatimuksista.

Valtiosihteeri Lehtomäki ja saamelaiskäräjien puheenjohtaja ovat julkisuudessa antaneet ymmärtää, että saamelaiskäräjien tulisi olla mukana komissiossa määrittelemässä reunaehtoja siitä miten prosessissa edetään ja ketä kuullaan ja ketä ei kuulla. Olisi tosi omituista, että kiistan käynnistäjä olisi mukana puolustamassa epäonnistumisiaan, jotka ovat johtaneet nykyiseen vastakkainasetteluun ja jakaneet saamelaiset kahteen eri leiriin. Näin ei tarvitsisi olla. Kaikkien osapuolten olisi voitava aidosti luottaa siihen, että välittäjä on puolueeton.

Tunteita kuumentava asia on jo pitkään ollut se, että vain määrätyillä saamelaisilla on oikeus olla saamelainen? Inarinsaamelaisten ja keminsaamelaisten olemassaolo ja alkuperäiskansaoikeuksistaan kiinni pitäminen näyttää ärsyttävän saamelaiskäräjien enemmistönä olevia pohjoissaamelaisia ja kolttia.

Kiistan taustalla on myös suuria intressejä ja toiveita, jotka liittyvät esimerkiksi arktisten alueiden luonnonvarojen hyödyntämiseen. Luonnonvarojen hyödyntäminen voisi tulevaisuudessa tuottaa alkuperäiskansoille tuloja. Suomessa niistä saisivat osuutensa vain alkuperäiskansan jäseniksi hyväksytyt. Ulkopuolelle tästä jäisivät alueen todelliset alkuperäiseen väestöön kuuluvat inarinsaamelaiset ja statuksettomat saamelaiset.

Sovitteluprosessissa tarkoitus olisi tarttua vanhoihin traumoihin ja jännitteisiin niin että siinä olisi saamelaiskäräjät, saamelaiset ja Pohjois-Suomesta kuka tahansa keskustelemassa. Esimerkiksi perustuslakivaliokunnan vierailulla Inarissa keväällä 2016 huomasi että ihmisillä olisi kova tarve puhua näistä asioista, mutta uskallusta ei välttämättä ole, koska asiat ovat niin kipeitä.

Valtion on herättävä aktivoimaan dialogia olemassa olevien rakenteiden ulkopuolella. Lääkkeeksi Suomen jähmeään päätöksentekoon on luotava aktiivinen keskusteluyhteys kaikkien osapuolten välille siten, että enää ei kuulla saamelaiskäräjiä yksipuolisesti tai että kiistan aiheuttaja Saamelaiskäräjät yksin pääsee määräämään mitä asioita tai asiakokonaisuuksia sovitteluun otetaan mukaan ja mitkä jätetään sovittelun ulkopuolelle.

Viimeaikaiset käänteet mukaan sovintoprosessiin

Sovitteluprosessissa olisi tarkasteltava miksi Kataisen hallituksen hallitusohjelmaan mukaan otettu ILOn sopimuksen ratifiointi epäonnistui. Saamelaiskäräjät oli tuolloin hyväksynyt hallituksen esityksen ILO-sopimukseen liittyvine selitysosineen, mutta veti hyväksymisensä takaisin koska eduskunnan perustuslakivaliokunta ei hyväksynyt lakiin sisältyneen saamelaismääritelmän muuttamista sellaiseksi kuin saamelaiskäräjät ja hallitus sen olivat keskenään neuvotelleet. Saamelaiskäräjien puheenjohtaja jopa erosi vastalauseena. Tämän jälkeen Saamelaiskäräjät teki täyskäännöksen, ja sen suunnasta vedottiin vahvasti sen puolesta, että varsinkin ILO-sopimus sittenkin ratifioitaisiin selitysosineen kaikkineen.

Kunhan sopimus olisi saatu ratifioitua, YK:n seurantakomitea olisi vuoden kuluttua pyytänyt vuosiraporttiaan varten Saamelaiskäräjiltä arviota sopimuksesta. Saamelaiskäräjät olisi valittanut lisäosasta, ja YK:n komitea olisi todennut sen mitättömäksi. Sen jälkeen ILO-sopimus, ilman selitysosaa, olisi sitonut Suomea edelleen vähintään yhdeksän vuotta. Tämä todellinen tapahtumien kulku ja kulissien takainen salahanke ei ole millään tavoin tullut julkisen keskustelun piiriin.

Sovintokomissiossa on myös puolueettomasti selvitettävä se, miksi miksi ILO-sopimuksen ratifiointihanke ei ole muutamista yrityksistä 28 vuoden aikana edennyt alkua pitemmälle. On puolueettomasti arvioita asiaan liittyvät ongelmakohdat, samoin kuin se mitä hyötyä sopimuksen ratifioimisesta olisi, tai mitä haittaa siitä on jos sopimus jätetään ratifioimatta. Samoin on tarkasteltava vuoden 1992 ja 1995 esityksiä, jotka johtivat nykyiseen saamelaiskäräjälakiin.

Myöhemmin on tullut ilmi, että tuolloin esillä olleet tiedot eivät sittenkään riittäneet objektiivisen päätöksen tekemiseen. Tuolloin ei ollut riittävästi tietoa lapinkylien historiallisesta kehityksestä eikä siitä kenellä näitä oikeuksia mahdollisesti on ja kenelle ne oikeushistoriallisten tosisasioiden nojalla kuuluvat.

Nyt jälkeenpäin, kun tietoa on kertynyt lisää, huomataan, että virhemahdollisuuksia oli tuohon aikaan paljon: tiedonlähteessä, tiedon välityksessä, vastaanotossa ja ymmärtämisessä sekä siinä mitä päätös tulevaisuudessa merkitsi.

Vuosi 1875 saamelaisuuden takarajana

Kun haetaan sovintoa, tulee huomioida, että eniten ristiriitaa on herättänyt saamelaisuuden takarajan sitominen vuoden 1875 maa-, henki- ja veronkantoluetteloihin. Lapinkylien jälkeläiset ovatkin varsin aiheellisesti todenneet, että tällä pyrittiin katkaisemaan heidän historialliset oikeutensa maahan ja veteen murtamalla laillinen saanto. Päätös osoittaa selkeästi miten oikean ja väärän päätöksen välinen raja saattaa joskus olla hiuksenhieno ja johtavan arvaamattomiin seurauksiin. Vaikka harva uskaltaa sitä tunnustaa, kyse oli kuvaannollisesti ilmaisten eräänlaisesta vallankaappausyrityksestä, jossa alkuperäisväestöjen todelliset suhteet käännetty päälaelleen.

Puhuttiin kauniisti saamelaisten kollektiivisista maaoikeuksista, mutta todellisuudessa himoittiin toisen omaa. Vallankaappausta paremminkin yritystä voisikin ehkä verrata kollektiiviseen yritykseen tehdä rikos toisten sukuoikeuksia vastaan. Sellaisesta tuomitaan se, joka ottamalla väärän nimen taikka muulla vilpillisellä menettelyllä on hankkinut itselleen perinnön taikka muun sukuoikeuden. Jos tekijöinä ja kohteina olisivat olleet yksityiset henkilöt, eikä teko olisi jäänyt yritykseen, seurauksena olisi erittäin lieventävien asiainhaarain vallitessakin ollut vähintään kuusi kuukautta vankeutta, ja ilman erittäin lieventäviä asiainhaaroja korkeintaan viisi vuotta kuritushuonetta, siis vankeuden silloista kovennettua muotoa, ja lisärangaistuksena olisi tuomittu kansalaisluottamus menetetyksi.

Tämä lisäseuraamus, joka ei enää ole käytössä, näkyy jääneen rikoslakiin - ilmeisesti vahingossa - vain sukuoikeusrikosten kohdalle. Tuon tietenkin rangaistusasteikon esille tässä vain osoittaakseni, kuinka ankarasti yhteiskunta olisi suhtautunut asiaan, jos tekijä ja kohde olisivat olleet yksityisiä henkilöitä. Tuolloin, kun vuosiluku 1875 yritettiin uittaa lainsäädäntöön, tekijä oli kuitenkin kollektiivinen - epämääräinen joukko päättäjiä ja heidän avustajinaan toimivia asiantuntijoita ja virkamiehiä. Myös kohde, jolta perintö- ja sukuoikeudet yritettiin viedä, oli kollektiivinen: lappalaiset, Suomen Lapin tosiasiallinen alkuperäiskansa.

Kuten me mukana olleet muistamme, vuosiluku 1875, joka oli määrä sisällyttää saamelaiskäräjäasetukseen, putosi pois eduskuntakäsittelyssä; ensin perustuslakivaliokunta totesi, että henkilön saamelaisuudesta päätettäessä ei jotain hänen esivanhempiinsa liittyvää tarkkaa vuosilukua voi asettaa rajaksi. Sitten valiokunta vielä hylkäsi koko asetuksenantovaltuutuksen laista. Hylätty tarkka vuosiluku jäi kuitenkin hallituksen esitykseen ja perusteluihin, josta se nousi kummittelemaan, ja kummittelee yhä. Itse asiassa Saamelaiskäräjät ja sen vaalilautakunta sovelsi vuosilukua, niin kuin se olisi sisältynyt voimassa olevaan oikeuteen. Myös KHO sovelsi sitä, käyttäen hallituksen esitystä oikeuslähteenä. Vuosien mittaan KHO:n tulkinta vuosiluvusta kuitenkin muuttui, ja tämä onkin keskeisin tekijä Saamelaiskäräjien ja Suomen valtion - ennen kaikkea sen oikeuslaitoksen - välisten yhä huonompien suhteiden taustalla.

Aikoinaan tehtyjä huonoja päätöksiä on kuitenkin vielä mahdollista korjata hyvällä toiminnalla. Olisi siis aika päästää vuosiluku 1875 lopullisesti arkistojen ja oikeushistorian lepoon. Kyseessä ei ole pelkkää viaton kummitus, vaan ennemminkin oikeudellinen - vaikkakin epäoikeudenmukainen ja oikeudenvastainen - vampyyri, joka imee elämänvoiman ja -ilon niin saamelaisista kuin lappalaisista.

Lopuksi

Saamelaiskäräjien johto on ottanut alkuperäiskansapolitiikkansa perustaksi maan omistuksen ja hallinnan "palauttamisen" takaisin "saamelaisille". Saamelaiskäräjät soveltaa kuitenkin aikoinaan säädettyä huonoa saamelaismääritelmää ja osana sitä tuota erottavaa vuosilukua 1875. Sen sijaan, että pyrkisi määritelmän korjaamiseen nykytiedon pohjalta, käräjät yrittää vängätä sitä vielä suppeammaksi, pyrkien sulkemaan maan lailliset perijät saamelaisuuden ja sen kautta perijöiden piiristä.

Saamelaiskäräjien harjoittamasta jakolinjapolitiikasta huolimatta väki kentällä - niin saamelaiset kuin lappalaiset - elävät toisin, ja heidän yhteiselonsa jatkuu aivan kuten ennenkin, toisin kuin nykyinen saamelaiskäräjien poliittinen johto toivoo. Selvää on kuitenkin, että jatkuva erottelupolitiikka ja -propaganda eivät edistä tätä yhteiseloa eikä ihmisten henkistä hyvinvointia. Sovittelu ei tulu onnistumaan, ellei asioista puhuta avoimesti.

Sovitteluprosessissa olisi tunnustettava, että epäonnistunut saamelaismääritelmä on Ylä-lapin asukkaita hiertävä epäkohta, joka on johtanut tarpeettomaan vastakkainasetteluun. Saamelaismääritelmään johtanut kehitys on kaikessa traagisuudessaan ja ehdottomuudessaan mielenkiintoinen esimerkki siitä, kuinka päätöksentekijät ovat sekä menneisyytensä, että tietämättömyytensä vankeja, mutta se on myös sopiva esimerkki siitä kuinka tehtyä päätöstä ja sen seurauksia punnitaan ja tulkitaan jälkikäteen.

On jo korkea aika uskaltaa myöntää, että nykyinen saamelaismääritelmä on laadittu silloisen ajankohdan tietotason ja tarpeiden pohjalta, mutta se ei ole nykyajassa enää mitenkään puolusteltavissa. Tänään tiedämme paljon enemmän, ja vanha, huono päätös on uskallettava pyörtää. Tietämisen rajan tunnustaminen pakottaa monesti sellaisiin riskeihin, jotka voivat johtaa harhaan silloinkin kun tieto ja ymmärrys sanovat muuta. Viimeaikainen historiantutkijoiden näkemyksen mukaan saamelaisilla ja lappalaisilla on yhteisiä esi-isiä, voidaan puhua jopa samasta alkuperäiskansasta.