Inarinsaamelaiset, totuuskomissio ja saamelaislain uudistamishanke

Inarinsaamelaiset ovat joutuneet monenlaiseen käsittelyyn viimeisen 30 vuoden aikana. Heidän syrjiminen saamelaiskäräjien enemmistön toimesta on tragedia, josta ei puutu farssinomaisia piirteitä. Käräjien vaatimukset rikkumattomasta saamelaisesta yksimielisyydestä merkitsevät inarinsaamelaisille sitä, että kohta heitä ei ole. Sopiikin kysyä: voiko oikeusvaltio tällaista sallia?

Kytevät kiistakysymykset ovat taas leimahtamassa kun saamelaiskäräjälain uudistaminen tulee yhä ajankohtaisemmaksi. Edellisen, täysin penkin alle menneen uudistamisyrityksen ajoilta muistamme todistelut siitä, että mitään metsäsaamelaisia tai metsälappalaisia ei ole koskaan ollutkaan olemassa, ja siitä, että lappalaismerkintä vanhoissa asiakirjoissa ei koskaan ole todistanut yhtään mitään henkilön etnisyydestä, vaan ainoastaan ja yksinomaan hänen elinkeinoistaan. Uskokoon ken haluaa.

Kun valtiosihteeri Paula Lehtomäki sanoi 20.10. 2017 YLE:n Yle Sápmissa että saamelaisia koskevassa sovinto- ja totuuskomissioprosessissa olisivat saamelaiskäräjien lisäksi mukana myös "saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkitsemättömät lappalaiset, saamelaiskäräjiä edeltäneen Saamelaisparlamentin pitkäaikainen lakimies Heikki J. Hyvärinen ihmetteli mistä valtiosihteeri Paula Lehtomäki on löytänyt lappalaisia. "Inarissa viimeiset lappalaiset on merkitty valtion asiakirjoihin 1900-luvun alussa, Utsjoella 1930-luvulla ja Enontekiöllä 1960-luvulla. Kukaan näistä henkilöistä ei minun tietääkseni ole enää elossa", sanoi Hyvärinen YLE:n 26.10. päivätyssä jutussa.

Hyvärinen on vuoden 2011 lopussa saamelaiskäräjien puolesta Korkeimmalle hallinto-oikeudelle laatimassaan lausunnossa todistellut mm. että vanhoissa asiakirjoissa lappalaisiksi luokitellut henkilöt menettivät lappalaisuutensa, tai luopuivat siitä, siirtyessään tilallisiksi. Etnistä identiteettiä koskevaa päättelyä pelkästään asiakirjoissa olevien merkintöjen ja käsitteiden perusteella voisi kutsua vaikkapa käsitefetisismiksi. Lausunto KHO:lle ei toki ole näin yksioikoinen, vaan todistelee monitahoisesti että KHO oli täysin väärässä hyväksyessään eräitä hakijoita merkittäväksi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon vastoin saamelaiskäräjien kantaa.

Hyvärisen tämänkertaisen ulostulon voisi kuitata vanhan linjan johdonmukaisena jatkamisena. Olennaista on todistella, että saamelaiskäräjät vaalilautakuntineen on ollut oikeassa ja KHO väärässä saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmä soveltavassa tulkinnassaan.

Saamelaismääritelmän supistamista ajavien saamelaiskäräjien asiantuntijoiden maailmankuvassa lappalaisuus on ominaisuus, joka ei periydy jälkipolville vaan häviää henkilön ryhtyessä tilalliseksi tai viimeistään tämän kuollessa. Ja vielä kerran: eihän lappalaisuus heidän mukaansa kerro yhtikäs mitään etnisyydestä vaan ainoastaan elinkeinosta ja verotuksesta. Saamelaisuus on toista maata. Vaikka saamelaiskäräjien etnoromantikot ja antropologi-asiantuntijat todistelevat, että saamelaisuus liittyy keskeisesti poronhoitoon ja saamelaiseksi kasvamiseen sukuyhteisössä, saamelaisuus on kuitenkin niin sitkeä ja lujassa istuva ominaisuus, että se ei häviä saamelaisen alkaessa tilalliseksi. Se ei häviä vaikka hän siirtyisi harjoittamaan mitä elinkeinoa missä päin maailmaa tahansa, minkä tahansa kulttuurin tai yhteisön osana.

Saamelaisuuteen liittää myös saamenkieli, siinä määrin että se on keskeisin osatekijä saamelaismääritelmässä. Onpa ollut puhe jopa siitä, että sukuyhteisössä ensimmäisenä kielenä opitun saamenkielen tulisi olla ainoa virallisen saamelaisaseman kriteeri. Tosin tähän ei kelpuutettaisi ainoastaan hakijan aktiivista saamenkielen taitoa, vaan saamelaiseksi katsottaisiin edelleen myös saamea taitamaton hakija, jonka esivanhempi on määrätyssä sukupolvirajoissa puhunut saamea. Kerran saatu saamelaisuus periytyisi, kuinkas muuten, vaikka kielitaito siirtyisi sukupolvi sukupolvelta yhä kauemmas ajassa. Lappalaisuudesta poiketen saamelaisuus ei siis ole väistyvä ominaisuus, paitsi sellaisten kohdalla, joita käräjien vaalilautakunta ei jostain syystä halua tunnistaa tai tunnustaa saamelaiseksi. Joustava kokonaisharkinta on ikään kuin rajallinen luonnonvara jota ei riitä kaikille jaettavaksi.

Saamelaislakia ollaan siis uusimassa ja totuuskomission perusteita selvittämässä. Saamelaisuuden ulkopuolelle rajattujen eli statuksettomien inarin- ja keminsaamelaisten taistelu oman kulttuurinsa, identiteettinsä ja jokaiselle alkuperäiskansayhteisölle kuuluvan oman, vapaan puolesta on nyttemmin joutunut ajankohtaan, jolloin vastuu heidänkin tulevaisuudesta siirtyy niiden valtioelinten kannattavaksi, joiden päävastuu on turvata kaikkien perusoikeudet ja ihmisoikeudet. Saamelaiskäräjät yksipuolisin vaatimuksineen ei ole siihen kyennyt, koska se pyrkii kieltämään statuksettomien saamelaisten alkuperän, aseman alueen aitona alkuperäisväestönä ja oikeuden omaan kulttuuriin vastoin näiden omaa tahtoa.

Statuksettomat saamelaiset ovat tuloksellisella vastarinnallaan saamelaiskäräjien ylimitoitettuja vaatimuksia kohtaan luoneet pohjan turvallisen tulevaisuuden vakiinnuttamiseksi kaikkien alkuperäisväestöön kuuluville ryhmille, mukaan lukien saamelaiskäräjien kautta tehokkaasti edustetut etniset saamelaiset. Statuksettomat saamelaiset eivät ole käyneet taistelua olemassaolonsa puolesta vihollisuuksien takia, eivätkä kaapatakseen minkään muun ryhmän laillisia oikeuksia. He eivät ole käyneet taisteluun pohjoissaamelaisia vastaan, vaan saamelaiskäräjien puitteissa ja nimissä harjoitettua mielivaltaa ja etnistä syrjintää vastaan. Inarinsaamelaiset ovat jatkaneet puolustustaisteluaan vain niin pitkälle ja siinä laajuudessa kuin heitä vastaan suunnatun syrjintäpolitiikan itselleen asettamat päämäärät vaativat.

Statuksettomien saamelaisten oikeutettu vastarinta on vaiheessa, jossa politiikan tehtävät ovat kohonneet etualalle. Jotta statuksettomien saamelaiset kykenisivät poliittisen tehtävänsä menestyksellä täyttämään, se tarvitsee valtiovallan vankan tuen. Juuri tämä tekee tarpeelliseksi sen seikan tarkastelun, millä lailla väestön henkinen vastustuskyky voidaan tehokkaimmin suunnata rauhan ja luottamuksen rakentamiseen. Nämä tekijät ovat välttämätön edellytys kaikkien saamelaisryhmien asioiden menestykselle, mukaan lukien niin pohjoissaamelaiset kuin näiden saamelaiskäräjien vaalilautakunnan enemmistönä statuksettomaksi jättämät.

Valtion ja yksilön väliselle suhteelle on luonteenomaista, että valtio turvaa myös statuksettomille saamelaisille oikeuspiirin. Se sisällä myös statuksettomat saamelaiset ovat oikeutettuja valvomaan ja edistämään yhdenvertaisesti etnisten saamelaisten kanssa oikeuksiaan. Mutta sen ulkopuolella ovat toisten yksilöiden oikeudet ja vapaudet. Kun valtio on turvannut myös ne, joutuu oman oikeuspiirinsä ulkopuolelle tunkeutunut yksilö varsin outoon valoon. Tästä on juuri nyt kyse, eli kenelle Suomessa kuuluvat alkuperäiskansaoikeudet, etnisille vaiko statuksettomille saamelaisille? Vai kuuluvatko ne molemmille ryhmille? Tämä on ehdottomasti selvitettävä ennen kuin asiassa päästään eteenpäin. Oikeusvaltiossa näin suuren luokan asian on perustuttava oikeaan tietoon, poliittisten iskulauseiden asemasta. Tätä vaatii horjutetun oikeustilan palauttaminen. Tästä ja ILOn sopimuksen perusteista on nyt keskusteltava totuus- ja sovintokomission toimeksiantoa, kokoonpanoa ja toimintamalleja pohdittaessa. Totuus- ja sovintokomissiohanke liittyy olennaisella tavalla saamelaiskäräjälain uudistamishankkeeseen. Jos näissä sorrutaan yksipuolisiin ratkaisuihin, tärkeä mahdollisuus myönteiseen kehitykseen menetetään pitkäksi aikaa.

Mitä kiistassa olemme oppineet: etnisten saamelaisten johtomiehet ovat perustaneet politiikkansa väärään tilannearvioon, koska millään kansalaisryhmällä ei ole tämän luokan kysymyksissä oikeutta asettua kansainvälisen oikeuden yläpuolelle. Politiikan tulee lähteä siitä, että tiedetään mihin kansainväliset sopimukset velvoittavat sopimusvaltiota ja mihin eivät. Tähän asti saamelaispolitiikkaa on toteutettu suhteelliseen vapaamuotoisesti, kansalaisten mielialoista piittaamatta. Tästä syystä käräjien politiikka on joutunut ankaran arvostelun alaiseksi. Rauhanomaiselle elämälle ei ole onneksi, jos tällainen suuntaus saa kehittyä edelleen.

Historian kuluessa on ollut monia tekijöitä, joihin inarinsaamelaiset eivät ole voineet vaikuttaa, kuten valtioiden väliset rajajärjestelyt ja niiden vaikutuksiin heidän elämälleen. Niiden kanssa on ollut pakko elää joustaen aina sen mukaan kun olosuhteet ovat muuttuneet. Ruotsi ja myöhemmin Suomi osallistuivat Lapinmaiden asuttamiseen omilla säädöksillään. Peruskehikko oli ulkopuolelta yhteisön annettu suure, johon ja jonka mukanaan tuomiin muutoksiin oli sopeuduttava. Sen kestävyyden ja muutosten puolueeton arvio kuuluu puolueettomille asiantuntijoille, ei saamelaiskäräjien kaltaiselle etnopoliittiselle elimelle. Näihin kysymyksiin joutuu myös totuuskomissio etsimään vastauksia ILOn sopimuksen ratifiointiedellytyksiä arvioitaessa.