Professorit poliitikkoina

Professoreiden Veli Pekka Lehtolan ja Pekka Sammallahden saamelaispoliittinen vetoomus kansanedustajille jälleen kerran kysymyksen missä siitä kulkee tieteellisen tutkimuksen ja politiikan raja. Jos tutkija omin päätöksin ottaa tavakseen tarjoilla julkisuudessa tieteellisten tosiseikkojen ja johtopäätösten valeasuun puettua puppua joka palvelee määrättyjä poliittisia päämääriä, hän menettää tieteellisen uskottavuuden, jota on vaikea palauttaa. Toki tuollainen heiluminen tutkijan ja poliitikon roolien välissä on helpompaa, jos suurin osa tutkijan lähitiedeyhteisöstä koostuu samanhenkisistä tutkijoista, joiden poliittinen näkemys ohjaa heidän tutkijantyötään ja tieteen nimissä tehtyjä poliittisia kannanottojaan. Sammallahden ja Lehtolan kirjoituksesta on kyse juuri tästä. On helppo vedota kansanedustajiin, kun tutkijat eivät ole kenellekään vastuussa poliittisesta kannanotostaan.

Politikoiva professorikaksikko käyttää huomattavan osuuden poleemisesta kirjoituksestaan todistellakseen jälleen kerran, että viranomaisasiakirjassa oleva merkintä "lappalainen" kertoo vain henkilön harjoittaneen n.s. lappalaiselinkeinoja, mutta ei mitään tämän etnisyydestä. Tarkoitus on sama kuin ennenkin, taikoa saamelaisten kanssa samaan väestöön kuuluvat lappalaiset olemattomiksi. Siitä, että joku lappalaiseksi merkitty henkilö on voinut olla etnisesti suomalainen, tutkijat vetävät johtopäätöksen että koska emme voi tietää mitään lappalaisten etnisyydestä vanhojen asiakirjojen perusteella, nämä ovat olleet suomalaisia uudistilallisia kaikki tyynni. Näin näppärästi käy etnopoliittinen taikatemppu.

Aitosaamelaisilla on tärkeä ominaisuus: he voivat tunnistaa toisensa saamelaisiksi. Inarinsaamelaisilta tällainen kyky puuttuu, joten pohjoissaamelaisten on hoidettava tunnistaminen heidän puolestaan. On se ihmeellistä. Aitosaamelaisilla on tosin varma tunnusmerkki, saamenkielen taito. Jos ei itsellä, niin vaikkapa isomummolla. Ei haittaa, vaikka omakohtaista saamenkielen taitoa ei ole. Kunhan joku lähipolvista huomasi rekisteröityä, saamelaisominaisuus periytyy. Aitosaamelaisten sukuyhteisöt kyllä tunnistavat omansa, vaikka nämä olisivat muuttaneet Etelän kaupunkeihin. Inarinsaamelaisten sukuyhteisöt, hui hai, liekö sellaisia olemassakaan. Jos on, ei niistä ole tunnistajaksi, kyllä käräjien vaalilautakunnan on hoidettava tunnistamiset heidän puolestaan. Tai hylkäämisiähän ne tahtoo olla.

Sarkasmit sikseen. On täysin kohtuutonta rangaista niitä saamelaisia, jotka ovat menettäneet kielen valtion toimien johdosta, kiistämällä heiltä sen vuoksi alkuperäiskansastatus. Valtion entinen ahdas kielipolitiikka huomioiden on täysin kohtuutonta ylipäätään määritellä saamelaisuus pelkästään kielen perusteella. Koska kielen vaihtuminen, jopa useaan kertaan, on ennemminkin sääntö kuin poikkeus alkuperäiskansojen kohdalla näiden joutuessa tekemisiin pääväestön kanssa, ei ILO:n alkuperäiskansasopimus edes mainitse kieltä alkuperäiskansan tunnusmerkkinä.

Ehkä pitkäaikainen asuminen olisi asetettava johtavaksi periaatteeksi, ja miksipä ei elävä kulttuuri, jota Pekka Sammallahti aivan oikeutetusti aina pitää esillä. Saamelainen kulttuuri on vain huomattavasti monimuotoisempi kuin mitä hän haluaa pohjoissaamelaisena kotitohtorina nähdä, eikä suinkaan supistu vain pohjoissaamelaisen, kolttasaamelaisen ja inarinsaamelaisen yleisimmin tunnettuihin ilmaisuihin. Kärjistetysti eräitä näiden kulttuurien hyvinkin värikkäitä ja muiden silmissä eksoottisia muotoja voidaan rinnastaa kansallispukuihin, kansantanhuihin ja tuohikulttuuriin suomalaisen nationalismin ilmentyminä.

Suomalaisen kansallistunteen ollessa nuorta lausuttiin haltioituneina Runebergin vänrikkejä ja Lönnrotin koostamaa kansalliseeposta, Kalevalaa. Saamelaisten joikujen renessanssi ja niiden luova sekoittaminen n.s. maailmanmusiikista omaksuttuihin tyylilainoihin tuottaa upeaa musiikkia, mutta kansantieteellisesti on kyse aivan samasta revitalisaatioilmiöstä. Toki tämäkin on saamelaisuutta, mutta saamelaisuus voi olla niin paljon muutakin, ilman että se muuttuu "fiktiiviseksi", käyttääkseni professoreiden ilmaisua. Eivätkä porosaamelaisuudesta poikkeavat saamelaiskulttuurit välttämättä kaipaa eivätkä kysy sen enempää saamelaiskäräjien kuin professoreiden lupaa eikä arviota, olipa professori sitten saamelainen tai tyyppiesimerkki ulkopuolisesta, tutkimuskohteeseensa samaistuneesta kansantieteilijästä, joka on lähes adoptoitu heimoon ja omaksunut sen maailmankuvan, synty- ja vaellustarinat ja antipatiat naapuriheimoja kohtaan. Voisit Pekka kaivaa sen sotakirveen kauniisti Tenon rantahiekkaan ja keskittäytyä tieteen tekoon. Ja kun sinä olet emeritusprofessorina jo oravasi haukkunut, voisit muistuttaa nuorempaasi Veli-Pekkaa siitä että kansainväliset kokemukset kansantieteilijöistä poliitikkoina eivät välttämättä ole pelkästään hyviä.