Huonotkin päätökset voidaan korjata

Kuuntelin hiljattain YLE Areenasta Kulttuuricocktail-sarjassa 29.4.2016 esitetyn ohjelman, jossa saamelaisradion johtaja Pirita Näkkäläjärvi vaati yksioikoisesti Suomea ratifioimaan ILOn alkuperäis- ja heimokansoja koskevan sopimuksen perusteilla, jotka eivät kestä miltään osin kriittistä tarkastelua.

Pyrin luonnehtimaan ohjelman sisältöä sitä samalla kommentoiden. Selostukseni ei tietenkään korvaa itse ohjelman kuuntelua. Oletan, että lukija on kuunnellut ohjelman tai että hän tekee sen.

Ohjelman aluksi toimittaja onnittelee saamelaista, väkivaltakuvia levittelevää Suohpanterror-aktivistitaiteilijaryhmää sen saaman "Kritiikin kannukset" -tunnustuspalkinnon johdosta. Toimittaja esittelee lyhyesti Suohpanterrorin osana saamelaisiin kohdistuvan sorron ja siitä muka johtuvan kriisin ratkaisua, kykenemättä näkemään että poliittisesti kypsymätön Suohpanterror on omalta osaltaan lietsomassa kriisiä ja harjoittamassa saamelaisten sisäistä erottelua ja syrjintää.

Toimittajan ensimmäinen haastateltava on poliittisten konfliktien rauhanvälitystehtävissä ja sovittelussa kokemusta hankkinut Mikaeli Langinvainio. Haastattelijan johdattamana tämä toteaa, että alkuperäisväestöllä on historiallinen oikeus omiin maihinsa, kulttuuriinsa ja kieleensä ja omantyppiseen hallintaan. Lainginvainio painottaa että on tärkeä ymmärtää hyvin alkuperäisväestön alkuperä ja heidän omat näkemykset alkuperästään ja identiteetistään tänä päivänä. Sen enempää toimittaja kuin Langinvainio eivät mene alkuperäiskansan historiaan konkreettisella tasolla, vaan keskusteluun liittyy Pirita Näkkäläjärvi.

Pirita Näkkäläjärvi kertoo saaneensa vihapostia, joka on vienyt hänet sairaslomalle. Vihapostin hän selittää sillä että jotkut ilmeisesti kokevat vaaraksi sen, että saamelaisten annetaan kertoa omia ajatuksiaan ja näkemyksiään hänen ammattimaisesti johtamallaan kanavalla. Rankin painostuskokemus oli Piritan mukaan kun hän sai saamelaiskäräjien vaalien aikoihin viestin, jossa häntä epäsuorasti syytettiin osallisuudesta erään ihmisen kuolemaan. Pirita ei mainitse viestin lähettäjän nimeä, mutta ilmaisee sen kuitenkin epäsuorasti tavalla josta kaikki saamelaisalueella asuvat ja saamelaispolitiikkaa vähänkin seuraavista tietävät, ketä hän tarkoittaa.

Eteläsuomalainen toimittaja pyytää Piritaa kertomaan, mikä tunteita niin kuumentaa, sekö että vain määrätyillä saamelaisilla on oikeus olla saamelainen? Piritan mukaan saamelaisten olemassaolo ja alkuperäiskansaoikeuksistaan kiinni pitäminen ärsyttää toisia. Uusi nuori sukupolvi, kuten Suohpanterror-ryhmä, on todella sitoutunut saamelaisen yhteisön rakentamiseen ja haluaa edistää saamelaisten elämää. Saamelaisilla täytyy olla kotiseudullaan olla oikeus osallistua päätöksentekoon paitsi oman alueensa myös koko arktisen alueen ja sen luonnonvarojenmahdollisesta hyödyntämisestä. Saamelaiskäräjien ja valtion välit ovat heikentyneet, mikä liittyy saamelaisten itsemääräämisoikeuteen kansana.

Pirita ottaa esille saamelaisten sisäiset jännitteet, joista osa liittyy vanhoihin kaunoihin ja sukujen välisiin riitoihin. Näitä, usein perhetasolle meneviä asioita, monet saamelaiset eivät lainkaan halua käsitellä julkisesti. Hän näkee taustalla myös suuria intressejä ja toiveita, jotka liittyvät esimerkiksi arktisten alueiden luonnonvarojen hyödyntämiseen. Pirita ei sitä sano, mutta selväkielisemmin ilmaistuna viimeisin ajatus voitaisiin ymmärtää niin, että luonnonvarojen hyödyntäminen voisi tulevaisuudessa tuottaa alkuperäiskansoille tuloja. Suomessa niistä saisivat osuutensa vain alkuperäiskansan jäseniksi hyväksytyt.

Toimittaja kysyy eikö olisi parempi taistella "näitä pahoja kaivos- ja metsäyhtiöitä" vastaan yhteisenä rintamana. Pirita toteaa että konflikti on kestänyt kauan ja että saamelaiset ovat niin kauan kokeneet kaikenlaista sortoa ja rasismia. Niin paljon olisi korjattava, jotta päästäisiin eteenpäin yhdessä ja rakentamaan esimerkiksi Pohjois-Suomen tulevaisuutta. Saamelaiskäräjät on tehnyt päätöksen niin sanotun totuuskomissionaloittamisen edistämisestä. Komission tarkoitus olisi tarttua vanhoihin traumoihin ja jännitteisiin niin että siinä olisi saamelaiskäräjät, saamelaiset ja Pohjois-Suomesta kuka tahansa keskustelemassa. Esimerkiksi perustuslakivaliokunnan vierailulla Inarissa huomasi että ihmisillä olisi kova tarve puhua näistä asioista, mutta uskallusta ei välttämättä ole, koska asiat ovat niin kipeitä.

Toimittaja ottaa vertauskohdaksi apartheid-järjestelmää käsitelleen totuuskomission ja Nürnbergin oikeudenkäynnit, ja kysyy Langinvainiolta, miltä Piritan kertomus kuulostaa ja mitä mieltä Langinvainio on totuuskomission perustamisesta. Langinvainio luonnehtii ratkaisua hyväksi ja mielenkiintoiseksi ja aloitetta erittäin hyväksi. Hän pitää huolestuttavana että saamelaiskanavan johtajaa on painostettu ja hyvänä, että saamelaiset voivat tuoda äänensä kuuluviin oman mediansa kautta, mutta hänen puheestaan ei ilmene että hän olisi ymmärtänyt kanavan yksipuolisiin kytkentöihin liittyviä asetelmia. Hän kehuu Piritaa siitä, että tämä peräänkuuluttaa dialogin voimaa, mutta on ilmeisen tietämätön saamelaisradioon kohdistetusta kritiikistä, jonka mukaan se ei ole puolueeton dialogin foorumi vaan ainakin osittain osapuolipropagandaa harjoittava "hallituksen radio".

Toimittaja kysyy onko Langinvainiolla esittää konkreettista ehdotusta totuuskomitean lisäksi. Langinvainio korostaa sitä, että sovittelussa kaikkien osapuolten on voitava luottaa siihen että välittäjä, jos sellaista tarvitaan, on puolueeton. Hän näkee, että myös valtion on herättävä aktivoimaan dialogia olemassa olevien rakenteiden ulkopuolella.

Toimittaja kysyy Piritalta onko tällä sanoa sellaista häpeällistä asiaa, joka edellyttäisi anteeksipyyntöä, esimerkiksi "tällainen vuosikymmeniä kestänyt sorto joka vasta kahdeksankymmenluvulla loppui, jossa yritettiin suomalaistaa saamelaisia, esim. kouluissa ei saanut puhua saamenkieltä, sehän kyllä jättää jäljet ...?".

Pirita ei halua vastata, mutta sanoo että hän aktiivisena saamelaisena toimijana allekirjoittaa täysin ajatukset sovittelun tarpeesta. Hän sanoo että saamelaiset toimijat, niin nuoret kuin vanhat. ovat tällä hetkellä todella väsyneitä, alistuneita ja "ihmisillä alkaa oikeasti olla voimat todella lopussa". Hän viittaa mm. edellisen eduskunnan viime hetkillään pysäyttämään saamelaiskäräjälain uudistukseen ja ILO-sopimuksen ratifiointihankkeeseen, mistä jäi suuria pettymyksen tunteita mm. nuorille saamelaisille. Näkkäläjärven mukaan lainuudistushanke hyllytettiin yhtäkkiä "hyvin kummallisissa olosuhteissa", erittelemättä miten.

Vaikka Pirita ei voi olla tietämätön lakihankkeen ja ratifiointiprosessin ja varsinkin niiden loppusuoran tapahtumista kulissien edessä ja takana, hän ei millään tavoin ilmaise näkevänsä että saamelaiskäräjillä sen enempää kuin hänen johtamallaan medialla olisi ollut tapahtumien kulkuun mitään osuutta ja siihen liittyvää vastuuta. Hän tuo esille tuskastumisensa siihen, että oikeusministeriö on taas käynnistänyt uuden selvityksen ja uuden lainvalmisteluhankkeen. Sosiaalisessa mediassa hän sanoo kuulleensa huoahduksen "Ei ole totta! Taasko se alkaa? Taasko se alkaa se jankkaaminen siitä että kuka on saamelainen, ja 'Te olette Norjasta tulleita maahanmuuttajia ja me olemme sitä ja te olette tuota'. Me emme jaksa sitä enää."

Pirita ilmoittaa ottavansa välivuoden lähtemällä Lontooseen jatkamaan mediaopintojaan, neljä vuotta väkivaltaa on tarpeeksi. "Täysin ymmärrettävää", kuittaa toimittaja, kääntyen Langivainion puolueen kysymyksellä onko tällainen uupuminen konfliktitilanteissa tavallista, niin että joutuu alistumaan kompromisseihin. Langinvainio vahvistaa, että varsinkin ihmiset jotka eivät pääse konfliktia pakoon usein tottuvat ja turtuvat tilanteeseen ja siihen että ratkaisua ei löydy. Lääkkeeksi Suomen jähmeään päätöksentekoon hän ehdottaa aktiivista keskusteluyhteyksien luomista, että ei kuulla yksipuolisesti. Tämän voisi tulkita repliikiksi Piritalle, joka toi esille että pettymys nousi siitä että kaikkihan oli neuvoteltu ja sovittu valmiiksi saamelaiskäräjien ja valtion välillä.

Langinvainio taas painottaa miten tärkeä monimutkaisessa tilanteessa on vuorovaikutus ja keskusteluyhteys kaikkien ryhmien välillä. Langinvainio toteaa, että kompromissit voivat olla hyviäkin. Tähän Pirita toteaa, että saamelaislain muutosehdotus ja ILO-sopimuksen ratifiointiesitys olivat kompromisseja. "Nehän oli saamelaiskäräjien ja Suomen valtion välisiä kompromisseja ja siellä oli sovittu tietyt reunaehdot, esim. maaoikeuksiin valtionmailla ei Ylä-Lapissa kosketa, ja ymmärtääkseni vallitsi laaja yhteisymmärrys siitä, että tämä on paras mahdollinen ratkaisu ja saamelaiskäräjät oli valmis sen hyväksymään. Ja sen takia se pettymys oli niin suuri."

Tässä kohden Pirita unohtaa aktiivisesti asioiden oikean kulun. Saamelaiskäräjät oli hyväksynyt hallituksen esityksen ILO-sopimukseen liittyvine selitysosineen, mutta veti hyväksymisensä takaisin koska eduskunnan perustuslakivaliokunta ei hyväksynyt lakiin sisältyneen saamelasimääritelmän muuttamista sellaiseksi kuin saamelaiskäräjät ja hallitus sen olivat keskenään neuvotelleet. Saamelaiskäräjien puheenjohtaja jopa erosi vastalauseena. Tämän jälkeen saamelaiskäräjät teki täyskäännöksen, ja sen suunnasta vedottiin vahvasti sen puolesta, että varsinkin ILO-sopimus sittenkin ratifioitaisiin selitysosineen kaikkineen.

Pirita ei myöskään kerro saamelaiskäräjien kulissien takana hätäratkaisuna kehitellystä viime hetken suunnitelmasta, josta tämä ILO-sopimuksen ratifioinnin pelastaminen hintaan mihin hyvänsä oli vain osa. Kunhan sopimus olisi saatu ratifioitua, YK:n seurantakomitea olisi vuoden kuluttua pyytänyt vuosiraporttiaan varten saamelaiskäräjiltä arviota sopimuksesta. Saamelaiskäräjät olisi valittanut lisäosasta, ja YK:n komitea olisi todennut sen mitättömäksi. Sen jälkeen ILO-sopimus, ilman selitysosaa, olisi sitonut Suomea edelleen vähintään yhdeksän vuotta. Jos Pirita ei journalistina ja saamelaismedian johtajana ole ollut suunnitelmasta tietoinen, hänen journalistisissa kyvyissään tai intohimoissaan on jotain puutteita, tai sitten häntä on käytetty pelinappulana siinä kuin monia muitakin käytettiin, ja yritettiin käyttää, aina eduskuntaa myöten. Tämä todellinen tapahtumien kulku ja kulissien takainen salahanke ei millään tavoin välity Piritan haastattelusta. Joko hän on hyvin vilpillinen poliittinen pelaaja, tai sitten ainakin osin vilpitön pelinappula, mikä ei ole mahdotonta sekään. Hän jopa mainitsee tämän sanan haastattelussa.

"Sen takia se pettymys oli niin suuri, että edes kompromissi ei taas kelvannut, vaan se asia taas jäi kesken ja nyt taas aloitetaan alusta", sanoo Pirita. "Ja kyllä meitä väsyttää se ajatus että me aloitamme taas alusta, ja taas alko selvitystyöt joissa saamelaiset ei ole mukana. Ja kaikki siihen liittyvät lieveilmiöt tulee taas takasin, tämä riitely, painostaminen, ikävä ilmapiiri kun meet kauppaan niin pitää kattoa sieltä ovelta että ketä täällä on, uskallanko mennä, saanko huudot jossain nurkan takana, ei uskalla vastata kaikkiin puheluihin, koska sieltä voi tulla joku linjoja myöten, lapsiperheet ei viitsi ottaa kantaa saamelaisasioihin, koska heidän pitää koulumaailmassa tulla ja lasten toiminnoissa tulla toimeen kaikkien kanssa."

Pirita sanoo todenneensa että vitkuttelu vaikuttaa jossain määrin myös sananvapautta kaventavasti. "Meillä on aikaisemmin ollut paljon aktiivisia kommentaattoreita, joita olen haastatellut. Mutta me alamme näkemään, että ihmiset eivät halua antaa haastatteluita, koska seuraavana päivänä heidät anonyymisti haukutaan ja revitään rikki jossain blogikirjoituksessa."

Pirita ei tule kertoneeksi, että hänen johtamastaan saamelaiskanavasta poistettiin mahdollisuus kommentoida uutisia. Selityksenä on voinut olla että osa kommenteista oli henkilöön käyviä, rasistisia jne, mutta myös se, että niissä esitettiin kovaa kritiikkiä niin saamelaiskäräjiä, sen johtoa, Piritan itsensä kannattamaa saamelaispoliittista linjaa kuin hänen journalistista linjaansa vastaan. Hän ei myöskään suostu näkemään mahdollisuutta, että osa saamelaisista kieltäytyy haastatteluista siksi, että eivät luota saamelaisradion puolueettomuuteen.

Pirita kertoo ymmärtäneensä, kuinka tärkeää olisi saada aitoa dialogia, mutta ettei saamelaisradiolla ole tähän asti resurssiensa rajallisuuden vuoksi ollut mahdollisuuksia luoda sellaista foorumia. Tällainen on kuitenkin ollut pohdinnassa.

Pirita jättää puheenvuorossaan taktisesti kertomatta miksi ILO-sopimuksen ratifiointihanke ei ole muutamista yrityksistä 26 vuoden aikana edennyt alkua pitemmälle. Pidän Piritan pitkää vuodatusta enemmän kevyen luokan mainospuheena kuin asiantuntijan puheenvuorona. Hänen sepustuksessaan asian ongelmakohdat jäivät kokonaan kertomatta, samoin kuin se mitä hyötyä sopimuksen ratifioimisesta olisi, tai mitä haittaa siitä on jos sopimus jätetään ratifioimatta.

Itse olin aikoinani mukana saamelaisparlamentissa antamassa lausuntoja vuosina 1992 ja 1995 niistä esityksistä, jotka johtivat nykyiseen saamelaiskäräjälakiin. Myöhemmin on tullut ilmi, että tuolloin esillä olleet tiedot eivät sittenkään riittäneet objektiivisen päätöksen tekemiseen. Mukana olleena päätöksentekijänä ei ainakaan minulla ollut riittävästi tietoa lapinkylien historiallisesta kehityksestä eikä siitä kenellä näitä oikeuksia mahdollisesti on ja kenelle ne oikeushistoriallisten toisasioiden nojalla kuuluvat.

Nyt jälkeenpäin, kun tietoa on kertynyt lisää, huomaan että virhemahdollisuuksia oli tuohon aikaan paljon: tiedonlähteessä, tiedon välityksessä, vastaanotossa ja ymmärtämisessä sekä siinä mitä päätös tulevaisuudessa merkitsi. Oltuani saamelaispolitiikassa mukana 24 vuotta olen tullut huomaamaan, että poliittisessa päätöksenteossa on niin paljon muuttujia, että varsinkaan saamelaisalueelta käsin katsottuna vain harva meistä mukana olleista päätöksentekijöistä kykeni tuolloin punnitsemaan tehdyn päätöksen merkitystä yhteisvaikutuksineen.

Eniten ristiriitaa on herättänyt saamelaisuuden takarajan sitominen vuoden 1875 maa-, henki- ja veronkantoluetteloihin. Lapinkylien jälkeläiset ovatkin varsin aiheellisesti todenneet, että tällä pyrittiin katkaisemaan heidän historialliset oikeutensa maahan ja veteen murtamalla laillinen saanto. Päätös osoittaa selkeästi miten oikean ja väärän päätöksen välinen raja saattaa joskus olla hiuksenhieno ja johtavan arvaamattomiin seurauksiin. Vaikka harva uskaltaa sitä tunnustaa, kyse oli kuvaannollisesti ilmaisten eräänlaisesta vallankaappausyrityksestä, jossa alkuperäisväestöjen todelliset suhteet käännetty päälaelleen.

Puhuttiin kauniisti saamelaisten kollektiivisista maaoikeuksista, mutta todellisuudessa himoittiin toisen omaa. Vallankaappausta paremminkin yritystä voisikin ehkä verrata kollektiiviseen yritykseen tehdä rikos toisten sukuoikeuksia vastaan. Sellaisesta tuomitaan se, joka ottamalla väärän nimen taikka muulla vilpillisellä menettelyllä on hankkinut itselleen perinnön taikka muun sukuoikeuden. Jos tekijöinä ja kohteina olisivat olleet yksityiset henkilöt, eikä teko olisi jäänyt yritykseen, seurauksena olisi erittäin lieventävien asiainhaarain vallitessakin ollut vähintään kuusi kuukautta vankeutta, ja ilman erittäin lieventäviä asiainhaaroja korkeintaan viisi vuotta kuritushuonetta, siis vankeuden silloista kovennettua muotoa, ja lisärangaistuksena olisi tuomittu kansalaisluottamus menetetyksi.

Tämä lisäseuraamus, joka ei enää ole käytössä, näkyy jääneen rikoslakiin - ilmeisesti vahingossa - vain sukuoikeusrikosten kohdalle. Tuon tietenkin rangaistusasteikon esille tässä vain osoittaakseni, kuinka ankarasti yhteiskunta olisi suhtautunut asiaan, jos tekijä ja kohde olisivat olleet yksityisiä henkilöitä. Tuolloin, kun vuosiluku 1875 yritettiin uittaa lainsäädäntöön, tekijä oli kuitenkin kollektiivinen - epämääräinen joukko päättäjiä ja heidän avustajinaan toimivia asiantuntijoita ja virkamiehiä. Myös kohde, jolta perintö- ja sukuoikeudet yritettiin viedä, oli kollektiivinen: lappalaiset, Suomen Lapin tosiasiallinen alkuperäiskansa.

Kuten me mukana olleet muistamme, vuosiluku 1875, joka oli määrä sisällyttää saamelaiskäräjäasetukseen, putosi pois eduskuntakäsittelyssä; ensin perustuslakivaliokunta totesi, että henkilön saamelaisuudesta päätettäessä ei jotain hänen esivanhempiinsa liittyvää tarkkaa vuosilukua voi asettaa rajaksi. Sitten valiokunta vielä hylkäsi koko asetuksenantovaltuutuksen laista. Hylätty tarkka vuosiluku jäi kuitenkin hallituksen esitykseen ja perusteluihin, josta se nousi kummittelemaan, ja kummittelee yhä. Itse asiassa saamelaiskäräjät ja sen vaalilautakunta sovelsi vuosilukua, niin kuin se olisi sisältynyt voimassa olevaan oikeuteen. Myös KHO sovelsi sitä, käyttäen hallituksen esitystä oikeuslähteenä. Vuosien mittaan KHO:n tulkinta vuosiluvusta kuitenkin muuttui, ja tämä onkin keskeisin tekijä saamelaiskäräjien ja Suomen valtion - ennen kaikkea sen oikeuslaitoksen - välisten yhä huonompien suhteiden taustalla.

Aikoinaan tehtyjä huonoja päätöksiä on kuitenkin vielä mahdollista korjata hyvällä toiminnalla. Olisi siis aika päästää vuosiluku 1875 lopullisesti arkistojen ja oikeushistorian lepoon. Kyseessä ei ole pelkkää viaton kummitus, vaan ennemminkin oikeudellinen - vaikkakin epäoikeudenmukainen ja oikeudenvastainen - vampyyri, joka imee elämänvoiman ja -ilon niin saamelaisista kuin lappalaisista.

Miten kaikki tämä liittyy Piritan puheenvuoroon? Liittyy se, ja peräti sen ytimeen. Piritakin tietää sen, että vaikka tämä Ylä-lapin asukkaita hiertävä epäkohta on ollut kaikkien asianosaisten tiedossa, huonojen päätösten muuttamiseksi ei ole tehty mitään. Hänen johtamansa kanava on nimenomaan puolustanut suppeaa ja vääristelevää saamelaismääritelmää, ja leimannut saamelaisvastaisiksi ne jotka vaativat sen korjaamista.

Saamelaismääritelmään johtanut kehitys on kaikessa traagisuudessaan ja ehdottomuudessaan mielenkiintoinen esimerkki siitä, kuinka päätöksentekijät ovat sekä menneisyytensä, että tietämättömyytensä vankeja, mutta se on myös sopiva esimerkki siitä kuinka tehtyä päätöstä ja sen seurauksia punnitaan ja tulkitaan jälkikäteen.

On jo korkea aika uskaltaa myöntää, että tuolloin tehty päätös on tehty silloisen ajankohdan tietotason ja tarpeiden pohjalta. Tuon päätöksen puolustelu nykyajassa ei ole mitenkään puolusteltavissa. Tänään tiedämme niin paljon enemmän, ja vanha, huono päätös on uskallettava pyörtää. Tietämisen rajan tunnustaminen pakottaa monesti sellaisiin riskeihin, jotka voivat johtaa harhaan silloinkin kun tieto ja ymmärrys sanovat muuta. Viimeaikainen historiantutkijoiden näkemyksen mukaan saamelaisilla ja lappalaisilla on yhteisiä esi-isiä, voidaan puhua jopa samasta alkuperäiskansasta.

Saamelaiskäräjien johto on ottanut alkuperäiskansapolitiikkansa perustaksi maan omistuksen ja hallinnan "palauttamisen" takaisin "saamelaisille". Saamelaiskäräjät soveltaa kuitenkin aikoinaan säädettyä huonoa saamelaismääritelmää ja osana sitä tuota erottavaa vuosilukua 1875. Sen sijaan, että pyrkisi määritelmän korjaamiseen nykytiedon pohjalta, käräjät yrittää vängätä sitä vielä suppeammaksi, pyrkien sulkemaan maan lailliset perijät saamelaisuuden ja sen kautta perijöiden piiristä. Tästä jakolinjapolitiikasta ja saamelaisradion sitä tukevasta propagandasta huolimatta väki kentällä - niin saamelaiset kuin lappalaiset - elävät toisin, ja heidän yhteiselona jatkuu aivan kuten ennenkin, toisin kuin Pirita ja nykyinen saamelaiskäräjien poliittinen johto toivoo. Selvää on kuitenkin, että tällainen jatkuva erottelupolitiikka ja -propaganda eivät edistä tätä yhteiseloa eikä ihmisten henkistä hyvinvointia.

Piritan puheenvuoron taustalla ovat opit maan ja vallan valtaamisesta ja sen säilyttämisestä saamelaisten itsehallinnoin keinoin ja valtuuksin, joita saamelaiskäräjien entiset puheenjohtajat Pekka Aikio ja Klemetti Näkkäläjärvi ovat kehitelleet. Nämä opit ovat jakaneet saamelaiset kahden kerroksen väkeen. Saamelaisten ja lappalaisten välinen ristiriita on tänään saamelaisuuden tärkein opinkappale, ja tätä opinkappaletta Pirita Näkkäläjärvi suojelee puheenvuorossaan.

Ainakin minun silmissäni saamelaisradion johtaja Pirita Näkkäläjärvi on vielä nuori ihminen. Miksi hänen pitää kynsin hampain puolustaa vanhojen saamelaispoliitikkojen ja valtakunnantason päättäjien huonoja päätöksiä ja olla mukana kärjistämässä väestöryhmien välisiä suhteita, sen sijaan että keskittyisi tehtävässään tarjoamaan kaikille saamelaisryhmille monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja sekä vuorovaikutusmahdollisuuksia, ja tukemaan suvaitsevaisuutta monimuotoisen saamelaisen alkuperäiskansan eri yhteisöjen välillä.