Saamelaispolitiikan kehityskaari

Johdanto

Luin suurella mielenkiinnolla viimeisimmän Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun, jolla KHO kumosi saamelaiskäräjien hallituksen tekemän päätöksen uusien saamelaiskäräjien vaalien järjestämisestä. Päätöksen luettuani uskoni oikeusvaltioon palautui. Ratkaisusta ja sen perusteluista huomaa, että Saamelaiskäräjien hallituksen satuilu ei enää mene lain tulkinnassa tai lain valmistelussa lävitse. Seuraavassa tarkastelen itse mukana olleena saamelaispoliitikkona saamelaisten asioiden valmistelua ja niiden eri vaiheita ja prosessissa mukana olleiden henkilöiden osuutta.

Pohjoiskalotin väestö koostuu tosiasiallisesti rotujen, uskontojen ja eri kansallisuuksien sekamelskasta, jossa eri väestöryhmät ovat vuosisatojen ajan eläneet sovussa ja hedelmällisessä vuorovaikutuksessa sanan useassa merkityksessä. Saamelaiskäräjissä on yli 20-vuoden ajan yritetty perehtyä Lapin alkuperäiskansan ongelmiin puhdasverisen etnisyyden ja sulkeutuneen kulttuurin näkökulmasta. Perehtyminen on ollut lähinnä sitä, että omia faktoihin perustumattomia käsityksiä on yritetty päntätä vähemmän lukeneille ja asiaa tuntemattomille saamelaisille, jotka muodostuvat pääasiassa suurelta osin laittomasti Suomeen vuoden 1852 jälkeen tunkeutuneiden porolappalaisten jälkeläisistä.

Hyvin hallittu kapea-alainen tieto teki muutamista saamelaisvaikuttajista niin hyviä alkuperäiskansa-asiantuntijoita, että heidät valittiin saamelaiskäräjien poliittiseen johtoon. Näistä miehistä tuli alkuperäiskansakysymyksen asiantuntijoita ennen kaikkea siksi, että he olivat perehtyneet omien vanhempiensa ja joidenkin asenteellisten tutkijoiden opastuksella tähän asiaan.

Tietenkin nämä miehet olivat tietoisia myös todellisista alkuperäiskansan muodostukseen liittyvistä tosiasioista ja teorioista, mutta niistä tietoisesti vaiettiin. He olivat tietoisia, että se on niin riidanalainen ja hankala asia, että myös historioitsijat, oikeusministeriö ja poliitikot hienotunteisesti vaikenevat siitä. Oikeusministeriö ja kaikki saamelaispolitiikan harrastajat ovat päntänneet saamelaisuuden synnyn dogmeja niin hyvin päähänsä, että kaikki etnonationalistisesta kansanmuodostuksen dogmista poikkeavat ajatukset pyritään kieltämään.

Uskottavuuden saavuttaminen

Tieteellistä uskottavuutta on hankittu kolmella päämenetelmällä. Ensinäkin on viljelty yhteyksiä pääväestöön kuuluviin kansantieteilijöihin ja muihin tutkijoihin, jotka ovat kenttätyövaiheessa samaistuneet tutkimuskohteisiinsa ja solmineet myös perhesuhteita saamelaisaktivisteihin. Vuosien mittaan heistä on tullut saamelaisten sukuyhteisöjen jäseniä tai ainakin ulkojäseniä. Toinen tie kohti tieteellistä uskottavuutta on ollut saamelaisjohtajien suuntautuminen akateemiselle opintielle.

Opinnäytteet eivät välttämättä ole olleet juuri vakuuttavia, mutta se ei ole estänyt akateemisten titteleiden saavuttamista. Kolmantena tienä on ollut kunniatohtoreiden tittelit. Vaihdanta saamelaisten ja akateemisten opinahjojen välillä on ollut molemminpuolisesti hyödyksi. Akateemiset tittelit kaunistavat poliittista aktivistia, ja alkuperäiskulttuuria edustavien tutkijoiden läsnäolo kaunistavat yliopistoja, eritoten pohjoisessa.

Saamelaisia poliittisia johtajia kutsutaan myös monennäköisiin tilaisuuksiin kuten messujen avajaisiin, kunnioittamaan tilaisuuksia läsnäolollaan. Silloin heillä on tilaisuus tavata tämän valtakunnan talouselämän ja politiikan vaikuttajia. Tämä perinne alkoi jo Suomen tasavallan nuoruusvuosina. Kun saamelaisten poliittiset johtajat liikkuvat maailmalla pyrkivät he tavatessaan korkeita poliittisia päättäjiä ja vaikuttajia tuomaan esille miten huonosti Suomessa toteutetaan saamelaisten oikeuksia verrattuna muihin pohjoismaihin.

Vedätystaktiikka

Nuoret saamelaispoliitikot ovat ottaneet oppia edeltäjiltään, eivätkä tunne mitään rajaa siinä miten pahasti Suomen valtiota saa haukkua. Tässä hengessä on jotain perin tuttua: vapaus-kansalaissodan aikoihin hallitus oli vankka, sen kätyrilauma sankka ja juomana köyhälistön veri, jota hurmejuomaa särppieltiin kera korppien. Nykyään Suomen valtion, sen eduskunnan, hallituksen ja korkeimman hallinto-oikeuden hampaissa ovat saamelaiset. Ainakin mikäli Suomen saamelaiskäräjien edustajia on uskominen. Mutta miksipä olisi?

Välillä saamelaisten johtajat saavat kuulla tarkentavia kysymyksiä, mutta niihin vastataan aina saman hyvin opitun kaavan mukaan. Joku korkea-arvoinen päättäjä saattaa todeta kuullessaan tällaiset syytökset: sehän oli mielenkiintoinen väite, mutta mitkä on tällaisen väitteen perustelut, eikö saamelaisilla olekaan samat oikeudet kuin muulla samalla alueella asuvalla väestöllä?

Saamelainen poliittinen johtaja katsoo häkeltyneenä kysyjää ja on vaiti miettiessään mitä hän vastaisi. Juuri kun hän aikoo vastata korkea-arvoiselle kysyjälle, tulee paikalle vaikkapa SAK:n puheenjohtaja tervehtien kysyjää. Saamelainen jää suu auki seisomaan mutta huokaisee sisäisesti helpotuksesta.

Saamelaisjohtajan tehtävänä on tällaisissa tilanteissa huolehtia siitä, että saamelaispolitiikasta Suomen poliittiset päättäjät saavat "oikeata tietoa". Harva poliitikko paljastuu neuvotteluissa ja keskusteluissa saamelaispolitiikkaan hyvin perehtyneeksi, joten siksi kannattaa vedättää täysillä.

Keskeinen propaganda

Saamelaisjohtajat ovat vuosikymmenten ajan yrittäneet vakuuttaa suomalaisia poliittisia päättäjiä siitä, että valtion on jo korkea aika palauttaa saamelaisilta varastamansa maat takaisin alkuperäisille omistajille. Tällaiset vaatimukset ovat herättäneet päättäjissä epätietoisuutta ja siitä syystä asiat ovat ajelehtineet sinne tänne, kun ei oikein ole tiedetty miten edetään.

Keskusteluissa poliitikkojen kanssa saamelaisjohtajat eivät ole hyväksyneet lainmukaista käräjöintiä saamelaisten vaatimusta valtiota vastaan paremmasta oikeudesta maan omustukseen, vaan ovat vaatineet poliittista ratkaisua, jolla maaoikeudet siirrettäisiin Saamelaiskäräjien hallintaan lailla. Viimeisten vuosien ajan tätä vaatimusta on perusteltu "alkuperäiskansaoikeuksilla", mutta nyt saamelaiskäräjien ja saamelaisneuvoston suunnalta on kuulunut ääniä, jonka mukaan pääpaino olisi asettaa yhteispohjoismaiselle saamelaissopimukselle.

Saamelaisjohtajilla on kuitenkin täysi työ torjua sen totuuden esille nouseminen, että nämä vaatimukset tähtäävät saamelaisiakin vanhemman väestön - lappalaisten - oikeuksien rajoittamiseen.

Päämenetelmänä lappalaisten vaatimusten torjunnassa saamelaisilla alkuperäiskansa-asiantuntijoilla on ollut lappalaisten väittäminen yksinomaan suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiksi ottamatta huomioon, että lappalaisten esi-isät puhuivat saamenkieltä. Ja nimenomaan omana, ensimmäisenä kielenään eli äidinkielenään, eikä suinkaan joltain muilta, "aidoilta" saamelaisilta opittuna.

Viime aikoina on ahkerasti levitetty myös väitettä, että Suomessa ei ole koskaan ollutkaan metsä- ja kalastajalappalaisia, koska näiden historiallista olemassaoloa ei voida tieteellisesti todistaa. Tätä teesiä viljelee ennen kaikkea Saamelaiskäräjien entinen puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi tuoreen tohtorinarvonsa suomalla uskottavuudella, unohtamatta mainita että hän on sentään koulutettu antropologi.

Poliittiset keskustelut saamelaisista

Poliittisen rintaman muuttuminen presidenttien ja pääministerien valtakausien muutoksissa on välittömästi vaikuttanut saamelaisten poliittisiin johtajiin ja heidän toimintaan. Saamelaisten poliittinen johtoryhmä on tarvittaessa osannut tehdä poliittisen täyskäännöksen paikalla alkaen solmia yhteyksiä uusien presidenttien ja pääministereiden avustajiin ja luottohenkilöihin. Esim. saamelaisjohdon Koiviston vastustajasta tuli Koiviston luottohenkilö, sama on jatkunut Ahtisaaren, Halosen ja Niinistön aikana.

Urho Kekkosen aikana puhuminen saamelaisten maa- ja vesioikeuksista oli rajoittunutta. Mutta Koiviston, Ahtisaaren ja Halosen aikana kaikki muuttui: alettiin avoimesti puhua saamelaisten sortamisesta ja puhuttiinpa jopa kansanmurhasta. Keskustelu on sen jälkeen jatkunut samanlaisena, ja ennen pitkää hallitsevaksi mielipiteeksi on muodostunut kanta, jonka mukaan keskustelun muuttumisesta ei pitäisi enää keskustella.

Keskustelussa on tällä hetkellä kolme eri leiriä, saamelaisten poliittinen johto, metsä-, tunturi- ja kalastajasaamelaisiksi itseään nimittävä ryhmä ja lappalaiset. Kaksi viimemainittua koostuu pääasiassa niin sanotuista statuksettomista saamelaisista, eli saamelaisista joita Saamelaiskäräjien vaalilautakunta ei ole kelpuuttanut.

Saamelaiskäräjienjohdon kannalta keskustelijoiden vaarillisimpaan ryhmään kuuluvat ne, jotka sanovat että Koiviston, Ahtisaaren ja Halosen aikana ja varsinkin sen jälkeen keskusteluun on tullut mukaan oikeata tietoa Lapin alkuperäiskansan muodostuksesta. Tämä tieto poikkeaa Saamelaiskäräjien poliittisen johdon liturgiasta, ja siksi käräjien johto ja sen hoviasiantuntijat hylkivät ja torjuvat sitä aktiivisesti. Tämän kriittisen ryhmän edustajat pyritään seminaareissa, viranomaiskuulemisissa, poliitikkotapaamisissa ja kansainvälisissä kokouksissa leimaamaan.

Jos joku uskaltautuu esittämään kerettiläisiä mielipiteitään, saamelaiskäräjien poliittinen inkvisitio iskee pyrkien väittämään esittäjää saamelaisvastaiseksi ja rasistiseksi. Saamelaiskäräjien poliittinen johto tuomitsee poikkeavat näkemykset edesvastuuttomina, harkitsemattomina ja saamelaisten alkuperäiskansan oikeuksien toteuttamisen kannalta vaarallisena. Nyt Korkein hallinto-oikeus on päässyt samaan joukkoon, kun se ei enää teekään sellaisia päätöksiä, joita käräjien pieni eliitti haluaa.

Lapin läänin maaherra Hannele Pokka oli hämmennyksissään ja peloissaan, kun Matti Enbuske väitöskirjassaan osoitti miten Pokan johtaman saamelaistoimikunnan esityksiltä putosi pohja: saamelaisia ei oltukaan syrjitty etnisyyden perusteella Lapin asuttamisen yhteydessä.

Sen jälkeen uudet tutkimukset ovat kolhineet Saamelaiskäräjien entistä puheenjohtajaa Pekka Aikiota ja hänen seuraajaansa Klemetti Näkkäläjärveä ja heidän ajamiensa maaoikeusvaatimusten toteuttamista. Muutkin saamelaiset ovat olleet suunnattoman närkästyneitä näistä viime aikojen uusista tutkimustuloksista. He eivät ole ennen ymmärtäneet mitä ne merkitsevät. Siitä huolimatta Aikio ja Näkkäläjärvi saavat asiaa tuntemattomilta saamelaisilta ja saamelaisia sympatisoivilta suomalaisilta myötätunnon osoituksia, rohkaisuja ja kannustuksia kun ovat uskaltaneet panna itsensä likoon. Eräät kiitollisuuden ja luottamuksen ilmaukset kertovat, että eräät vähemmän valistuneet saamelaiset näkevät heissä lähes profeettojen tasoisia kansansa johtajia, joiden tehtävänä on johdottaa se erämaiden ja vastusten halki kohti saamelaista paratiisia, jossa vallitsevat Saamelaiset arvot, saameksi Sámi Àrvvut rs.

Pekka Aikion kausi johtajana

Ollessani mukana saamelaiskärjissä yhtenä sen 21 jäsenenä vaaleissa valittuna käräjien jäsenenä jouduin tunnustamaan, että neljän vuoden väliajoin pidettyjen vaalien jälkeen Pekka Aikion johtama hallitus hallitsi turvallisen enemmistön turvin, sillä Jouni Kitin yhden miehen oppositiota ei Aikion sanojensa mukaan tarvinnut ottaa vakavasti.

Muistan miten Pekka Aikio tavallisesti totesi käräjien järjestäytymisen jälkeen, että saamelaisten ja muun väestön ja valtion välisen suhteen hoitaminen on vaikeaa, koska on otettava huomioon sekä saamelaiset, että kaikki muutkin alueella asuvat. Hänen mukaansa saamelaispolitiikka on laaja alue, jota on vaikea ymmärtää ilman oman ja naapureiden olojen ymmärtämistä. Hänen mukaansa saamelainen poronhoito ei toimi ilman esi-isiltä perittyä osaamista. Näillä sitaateilla Pekka Aikio sai viisaan miehen maineen ja puheenjohtajaa referoitiin automaattisesti paikallisissa tiedotusvälineissä.

Muodostuneen tavan mukaan puheenjohtajaksi valittu Aikio kiersi sekä Etelä-Suomessa että ulkomailla erilaisissa tilaisuuksissa (kts. esim. linkki) tavaten poliitikkoja, osallistuen erilaisiin seminaareihin kertoen kestävään luonnontalouteen perustavasta saamelaisesta poronhoidosta ja siitä miten huonosti Suomi on toteuttanut saamelaisten oikeudet maihin ja vesiin. Sen sijaan aikaa osallistumiseen saamelaisten kotiseutualueen tilaisuuksiin ei tahtonut löytyä muiden tärkeämpien kiireiden vuoksi.

Puheenjohtajan maailmaan ei kuulunut saamenkielen elvytys, naisten ja lasten asiat, tasa-arvoasiat, vaan kaikki pyöri saamelaisilta puuttuvien maa- ja vesioikeuksien ympärillä. Tätä on paahtanut myös saamelaisradio vuodesta toiseen. Saamelaisradiossa haasteltiin tämän tuosta Pekka Aikiota, joka heikolla saamenkielen taidollaan viittasi uusiin tutkimustuloksiin, jotka myöhemmin osoittautuivat paikkansa pitämättömiksi. Kun myöhemmin julkaistussa Matti Enbusken väitöskirjassa osoitettiin, että sellaista historiaa ei ole olemassa johon Aikio vetoaa, leimattiin se tuota pikaa saamelaisia syrjiväksi.

Saamelaispolitiikan sameat lätäköt

Itse tulin mukaan saamelaispolitiikkaan vuonna 1975, enkä ollut lainkaan perehtynyt siihen miten keskustelua tuli käydä. Kun uskalsin esittää vastaväitteitä, kaikki paikalla olijat moittivat minua saamelaisten asioista mitään ymmärtämättömäksi. Jouduin vuosikausia kestämään näiden ihmisten pilkkaa, koska en ymmärtänyt näiden miesten poliittisia kuten en muitakaan tarpeita.

Kun ILO:n alkuperäiskansasopimuksen nro 169 ratifioiminen tuli ajankohtaiseksi alettiin järjestää seminaareja, että asiasta tietämättömät saamelaispoliitikot saataisiin ymmärtämään kuinka tärkeästä asiasta on kyse. Tällaisesta seminaarista on jäänyt mieleen miten saamelaiskäräjien puheenjohtaja ei tarvinnut kopauttaa edes hiljaisuutta, sillä kaikki olivat hyvissä ajoin vajonneet hartaaseen hiljaisuuteen, eräänlaiseen saamelaisnirvanaan, jonka keskeytti vain paperin kahina silloin kun esitelmöitsijä ja kuuntelijat käänsivät sivua. Paikalle kutsuttu oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos aloitti narisevalla äänellä kuvaten alkuperäiskansasopimusta ja sitä miten sen ratifioimisessa tulisi edetä.

Jo esitelmän alku paljasti että virkamies oli tunnollisesti aiheeseen pureutunut. Ratifioidessaan ILO-sopimuksen Suomi osoittaisi olevansa oikeusvaltio. Silmäilen salissa olijoita, kuulijat näyttävät niin valistuneilta, ettei heille ole tarvinnut kuin sanoa tiettyjä avainsanoja, niin he näyttävät ymmärtäneen mistä oikein on kysymys. Tilaisuus alkoi tässä kohtaa jo muistuttaa laestadiolaisseuroja, jossa kansa saadaan hurmioon. Seuraväki kuunteli pyhää sanaa jonka se oli jo oppinut ulkoa, mutta halusi kuulla sen uudelleen. Niin esitelmöitsijäkin joutui puheensa sisällön lisäksi kiinnittämään huomiota äänenpainoihin, taukoihin ja korostuksiin. Kymmenen liuskaa pitkän puheen lukeminen kesti yli puoli tuntia. Puheen jälkeen seurasi vapaa keskustelu. Todellisuudessa kysyjät esittivät kommentteja hallitsevalle suuntaukselle ja korkea-arvoinen esitelmöitsijä vastaili arvoituksellisesti kommentteihin.

Noista ILO-sopimuksen maihinnousun alkuajoista on Lapin kaikissa joissa virrannut paljon vettä, mutta on myös lätäköitä, joissa se seisoo ja on virran rantaan juuttuneita ajopuita. Elämme nyt uutta aikaa, jossa totuudellisen tiedon määrä on kasvanut ja valheiden liikkumatila vastaavasti kaventunut. On opittu, että pelkät akateemiset tittelit eivät takaa tutkijoiden totuudellisuutta eikä sitä että heidän lausuntonsa ja kannanottonsa olisivat puolueettomia.

Yhtä vähän meitä hämäävät huudot siitä, että joku tukija olisi "saamelaisvastainen". Olemme nähneet saamelaisjohtajien masinoiman noitavainon, joka kohdistui heille epämieluisaan nuoreen tutkijaan, emmekä unohda sitä. Kun uskonpuhdistaja Jan Hus poltettiin roviolla elokuun 6. päivänä 1415, sytykkeinä käytettiin John Wycliffen englanninkielistä raamatunkäännöstä. Mahtava katolinen kirkko korkea-arvoisine asiantuntijoineen tuomitsi nämä uskonpuhdistajat vääräoppisiksi ja kirkonvastaisiksi. Tuona päivänä syntyi kaksi sanontaa, jotka elävät yhä: "Pyhä yksinkertaisuus!" ja "Totuus ei pala tulessakaan".

Tämä kannattaa muistaa, kun seuraavan kerran joku sanoo "asiantuntija" tai huutaa "saamelaisvastainen!".