Saamelaisten historia poliitikkojen työkaluna

Aluksi

Saamelaisista kirjoitettua historiaa on viime vuosina pyritty käyttämään poliittisen vaikuttamisen välineenä. Lapin historian käyttäjinä ja mahdollisina väärinkäyttäjinä eivät ole toimineet vain saamelaispolitiikan ammattilaiset, vaan yhtälailla kansalaiset ja kaikki muutkin yhteiskunnassa vaikuttavat yhteisöt. Saamelaisten historian uusissa tulkinnoisa on viime vuosina kunnostautunut erityisesti Veli-Pekka Lehtola kirjallaan "saamelaiskiista". Kun perehtyy tarkemmin hänen kirjoituksiinsa, voi todeta että hän käyttää historiaa omien näkökulmiensa perusteluun ja legimitointiin. Hän on pyrkinyt löytämään sellaisia jälkiä historiallisista tapahtumista ja rakentamaan niiden avulla tulkintoja, joiden kautta historialliset muutosprosessit tulisivat entistä enemmän etnisten saamelaisten kannalta ymmärrettäviksi, mutta eivät statuksettomien inarinsaamelaisten kannalta.

Lapin historian monet eri kirjoittajat ovat pyrkineet teksteillään osoittamaan hallitsijoiden vallan laajuden eri aikoina ja kirjoitetun historian totuudellisuutta. Saamelaisten sortoa koskevien kuvausten kautta pyritään toteuttamaan saamelaispoliittista strategiaa, jonka tarkoituksena on luoda tietynlaisia mielikuvia ja vaikutuksia. Tällaiset kuvaukset ovat keino näyttää asiasta tietämättömälle suurelle yleisölle miten huonosti valtio on kohdellut saamelaisia - Euroopan Unionin ainoata alkuperäisväestöä. Tämä on palvellut myös Saamelaiskäräjien asiaa ja vahvistanut saamelaiskäräjien maaoikeusvaatimusten oikeutusta. On kuitenkin todettava, että Lapin historian tulkinta ei ole vain Veli-Pekka Lehtolan ja saamelaiskäräjien asia. Menneisyyden hallinnalla on myös poliittisia ulottuvaisuuksia. Tämä näkyy erityisesti siinä miten eri tavoin historiaa tulkitaan. Hyvänä esimerkkinä tästä on Tarja Nahkiaisojan väitöskirja.

Saamelaisten historiaa on pyritty kirjoittamaan suurena kertomuksena, osana Suomen historiaa. Saamelaisalueen kuvalliset ja kirjalliset esitykset ovat palvelleet puhtaasti saamelaispoliittisia tavoitteita. Ne eivät ole neutraaleja kertomuksia, joissa lappalaiset olisivat mukana yhdenvertaisina etnisten saamelaisten kanssa, vaan tarkoin rajattuja kuvauksia, joiden ulkopuolelle on tietoisesti jätetty toisenlaisia tulkintoja asutushistoriasta ja väestön alkuperäisyydestä.

Tähän mennessä Lapin asutushistoriaa on käytetty tarkoituksenmukaisesti vaadittaessa valtion maiden hallinnon siirtämistä Saamelaiskäräjien yhteyteen, vaikka Saamelaiskäräjillä ei koko asiaan ole edes asianomistajan asemaa. Saamelaisille on pyritty kirjoittamaan kokonaan uusi historia, jossa tietoisesti on ohitettu Lapin alueen historiallisesti monikulttuurinen ominaisluonne ja se, että suurimmalla osalla etnisistä saamelaisista ei ole koskaan ollut saamelaiskansallista identiteettiä.

Historian kirjoituksen keinoin luotu kuva nykyisestä saamelaisalueesta saamelaiskulttuurin kehtona on pyritty markkinoimaan Suomen poliittisille päättäjille. Paikallisella tasolla tätä huijausta ei ole tähän mennessä hyväksytty. Tuotetulla kuvalla on perusteltu lappalaisten historian syrjäyttämistä. Kuviteltiin, että ILOn sopimuksen ratifiointi tarjoaisi saamelaisille uusia taloudellisia ja poliittisia mahdollisuuksia, mikä tapahtuisi lappalaisten oikeuksia vähentämällä.

Saamelaiskäräjien käsitys historiasta

Saamelaiskulttuurikeskuksen Sajoksen rakentamisella Inariin saamelaiskäräjien elitti on pyrkinyt vahvistamaan kuvaa, että saamelainen itsehallinto nojautuisi vankkaan lappalaiskulttuuriin. Idea klassisesta saamenmaasta ja sen kuvitellusta perinnöstä on ollut vallasta haaveilleiden saamelaisjohtajien kannalta vastustamaton, vaikka sille ei olekaan historiallista perustaa. Sajoksesta luotiin kaikkien saamelaisten menneisyydestä kertova kekus, jossa alueen vanhimmalla väestöllä inarinsaamelaisilla ei ollut mitään näkyvää roolia. Valitettavasti tällainen porosaamelaisuuden glorifointi peittää inarinsaamelaisten pitkän historian osan Inarin kielellisesti ja yhteisöllisesti sekoittunuta kulttuuripiiriä. Tällaisen historiankuvan yhteydet Inarin yhteisöjen todellisiin vaiheisiin menneisyydessä jäävät siten pakostakin ohuiksi.

Saamelaiskäräjien johto on käyttänyt valikoiden inarinsaamelaisten historiaa saamelaisen identiteetin rakentamiseen ja vahvistamiseen. Inarin saamelaismuseon rakennusten, näyttelyiden ja saamelaiskulttuurikeskus Sajoksen kautta on kerrottu saamelaisten historian vaiheista, menestyksistä ja vakeista ajoista. Eri puolilla laajaa Inaria historian keskeisiä kulttuurihistoriallisia muistomerkkejä ja paikkoja on pidetty saamelaisen identiteetin kiteytyminä, symboleina, jotka ovat merkinneet nykysaamelaisille paljon enemmän kuin alkuperäinen käyttötarkoitus. Väistämättä tulee mieleen se, että Saamelaiskäräjien poliittinen johto on kohdistanut historian unohtamisen niihin paikkoihin, joilla inarinsaamelaisille on erityisen syvällisiä kansallisia merkityksiä. Kaiken huippuna Saamelaiskäräjät on monesti suhtautunut inarinsaamelaiseen väestöön ikään kuin pohjoissaamelaisten elämänvuodon vastakohtana, vieraana tunkeutujana, vaikka asia on toisinpäin.

Kuva saamelaisesta kulttuuri-itsehallinnosta ja saamelaisten olemassaolosta on rakennettu yksinkertaistettujen ja mustavalkoisten jakojen varaan. Mennyt edustaa saamelaisten sortoa ja siten epänormaalisuutta, josta saamelaisten on kaikin tavoin päästävä eroon. Saamelaiset ovat historian viaton uhri ja suomalaiset sen julma pyöveli. Tällainen tulkinta heijastui moniin juridisin ratkaisuiihin, esimerkiksi siihen kuka on saamelainen ja kuka saa siitä päättää. Tämä on kuitenkin aivan eri asia kuin se, että kuka alueen todellinen omistaja on joskus ollut, ja jolle nämä alueet tulisi palauttaa.

Olennaista on kuitenkin, että tällainen mustavalkoinen historiankuva on mahdollistanut syvän jakolinjan rakentamisen Ylä-Lapissa yhteiskunnan sisälle. Inarinsaamelaiset on haluttu tulkita yleissaamelaisuudelle vieraana aineksena, joka sisältäpäin muodostaa uhan saamelaisten kansalliselle olemassaololle. Inarinsaamelaiset ovat pyrkineet eroon tällaisesta hallitsevasta pohjoissaamelaisesta vastaan inarinsaamelaiset -jaosta, mutta saamelaiskäräjien provosoiva politiikka ei irtiottoa ole mahdollistanut, vaan inarinsaamelaiset ovat kietoutuneet yhä syvemmälle metahistorialliseen tulkintaan pohjois ja inarinsaamelaisten kamppailussa.

Tutkijoiden rooli historian vääristelyssä

Kokonaiskuva pohjoismaiden saamelaispolitiikasta on edelleen paljolti muodostumatta. Kolonialismin historinkirjoituksessa lappalaiset ovat jääneet marginaaliin, vaikka yksittäisiä lappalaisryhmien historiaa on jonkin verran tutkittu. Kokonaan selvittämättä on kielikolonialisaatio, eli miten keskiajalta tähän päivään asti saamenkielen puhujien määrä ja eri saamenkielet ovat hävinneet. Tähän mennessä en ole vielä nähnyt sellaista Lapin historian tutkimusta, jossa olisi vertailtu erilaisten, jopa keskenään ristiriitaisia ja erilaisia historiakäsityksiä. Sellainen odottaa edelleen tekijäänsä.

Lehtolan kirjoittamia teoksia lukiessa ei voi muuta kuin todeta, että myös historiantutkija kuuluu osapuoliin. Tutkijana hän ottaa kantaa ajankohtaisiin saamelaiskysymyksiin; tässä mielessä hän toimii yhteiskunnallisesti, poliittisesti. Valitessaan aihettaan ja lähdeaineistoaan, muotoillessaan tutkimuskysymyksiään, päättäessään haastateltavista aikalaisistaan ja hakiessaan selityksiä analysoimilleen tapahtumaketjuille tutkija suuntaa kiinnostuksensa valokeilan niihin ilmiöihin, joita pitää oman maailmankuvansa puitteissa yhteiskunnallisesti tärkeinä. Samalla hän sivuuttaa ulkopuolelle jäävät aiheet, kysymykset ja lähteet.

Lapin uusimman historian väärinkirjoitus voidaan ymmärtää tietoiseksi menneisyyden manipuloinniksi. On kuitenkin pidettävä mielessä, että nykyinen kiista johtuu vain erilaisista näkemyksistä, mihin tarkoitukseen Lapin asutushistoriaa käytetään. Saamelaiskäräjien historian tulkinnat ja menneisyyden muistamisen muodot kietoutuvatkin monin syin osaksi konfliktia ja niistä on tullut tärkeä osa Saamelaiskäräjien pyrkimystä oikeuttaa tavoitteensa ja oikeutuksensa alueille, jotka ovat inarinsaamelaisten historiallista lapinkylän auetta. ILOn sopimuksen henkeen kuuluu keskeisesti historiallisen jatkumon ajatus osana yhteisen identiteetin rakentamisesta ja omistajuuden vaateessa esimerkiksi tiettyyn alueeseen.

Lopuksi

Kamppailu joka on jatkunut vuosikymmeniä on koskenut alueen väestön alkuperäisyyttä. Historian tutkimuksen kannalta kysymys on monin osin absurdi, mutta poliittisesti tulenarka. Historiasta on tullut vihanpidon ja vastakkainasettelujen polttoaine, jossa on enää vaikea erottaa sotaa edellyttänyttä näkemystä.

Kollektiivisen muistamisen muodot ovat olleet Ylä-Lapissa hyvin teatraalisia ja niiden esiin nostamisessa konfliktissa on vahva pyrkimys esittää oma tulkinta ainoana oikeana ja inarinsaamelaiset ei vain vääränä vaan myös uhkana. Inarin saamelaismuseoltakaan eivät inarinsaamelaiset ole saaneet paljoa tukea. Saamelaismuseo tarjoaa kuitenkin auktorisoitua virallista tulkintaa saamelaisten historiasta. Museo esitetään saamenkansan muistin paikana ja museon kertoman tarinan keskiössä ovat saamelaiset yleisesti, mutta eivät erikseen inarinsaamelaiset, vaikka museo sijaitsee historiallisen inarinlapinkylän keskiössä. Inarin alueella asuvat inarinsaamelaiset ohitetaan tässä kertomuksessa. Samalla sivuutetaan huomiotta esim. toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten arki, jossa ihmiset ovat eläneet ja jossa aika ajoin on ollut mahdollisuus inarinsaamelaisten taloudellisten olojen edistämiseen.

Pitkään jatkunut kiista on herättänyt keskustelun monikulttuurisuudesta ja se on tavallaan paljastanut monelle jakaantuneen yhteiskunnan vaaran. Kiistaan kyllästyneet ovat kyselleet miten se saataisiin loppumaan. Yksi mahdollisuus on yhteisen identiteetin avaaminen ja tulkintojen moninaisuuden hyväksyminen. Inarinsaamelaisen osapuolen kokemien kärsimysten tunnustaminen on prosessiin alkuunsaattamisen edellytys. Inarinsaamelaisten kohdalla tavoite on siten pohjoissaamelaisten ja inarinsaamelaisen vähemmistön välisen rajan ymmärtäminen uudella tavoin. Tämä edellyttää omista ahtaista tulkinoista luopumista, mutta ei historian uudelleen kirjoittamista. Näin jokainen askel vallitsevasta mustavalkoisesta tulkinnasta edesauttaa inarinsaamelaisen vähemmistön ymmärtämistä toisin.

Kysymys on radikaalisesta erimielisyydestä, jossa ei ole kyse vain erimielisyydestä tai kilpailevista tulkinnoista, vaan pohjoissaamelaisten uskomusmaailman täydellisestä yhden totuuden oikeudellisuudesta ja kuolemanvakavasta pyrkimyksestä tuhota inarinsaamelaisten oikeutettu näkemys. Kun tämä on ollut lähtötilanne, konfliktissa ei ole kysymys pelkästään väärinymmärryksestä vaan perustuvanlaatuisesta erimielisyydestä, johon liittyy eriarvoisuutta, jossa inarinsaamelaisilla ei olisi sijaa olla päättämässä omien historialisten aluiden omistuksesta ja hallinnasta. Kaikki ainekset kiistan lopettamiseksi ovat siis olemassa, siihen tarvitaan vain poliittinen tahto.