Johdanto

Olen seurannut saamelaisasioita aktiivisesti vuodesta 1959 lähtien, jolloin osallistuin III pohjoismaiseen saamelaiskonferenssiin Inarissa. Sen jälkeen olin ensimmäisen koevaaleissa valitun saamelaisvaltuuskunnan jäsen ja myöhemmin toimin aktiivisesti saamelaisvaltuuskunnassa ja saamelaiskäräjissä saamelaisten valitsemana luottamusmiehenä vuoden 1999 loppuun asti. Sen lisäksi toimin vuosina 1980-1999 saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittajana. Joten pitkäaikainen osallisuuteni saamelaispolitiikkaan antaa minulle valmiudet tulkita saamelaista sisäpiiriläisyyttä ja avaa uuden näkökulman tarkastella myös saamelaispoliikkaa tukevia tutkijoiden kannanottoja ja kirjoituksia.

Lukiessani saamelaispolitiikkaa tukevien tutkijoiden kirjoituksi totean, että ei kannata uskoa täydelliseen objektiiviseen tutkimukseen, koska jokainen tutkija kantaa mukanaan omaa maailmankatsomustaan, maailmanparannusoppiaan ja varttuneempana omaa elämänkokemustaan. Vaikka en olekaan tutkija, tiedän ja näen että tutkijat ovat tehneet omat tutkimuspoliittiset valintansa niiden pohjalta.

Eräät tutkijat kirjoittavat saamelaisliikkeen alkuajoista ihailevaan sävyyn. Siinä ei minun mielestäni ole mitään ihailtavaa, jos tietämättömille ihmisille sanotaan, että kenttä on avoin ja että siitä vain pojat lyökää valtiolle kovat vaatimukset pöytään. Ei tarvitse ihmetellä, jos ensimmäisen saamelaiskomitean asettaja - valtio - ei katsonut voivansa viedä asiaa eteenpäin. Sama koski 1970-luvun alussa asetettua saamelaiskomiteaa, jonka ehdotukset valmistuivat 1973.

Muutoinkin 1970-lukua voisi luonnehtia erilaisten ristiriitaisten yhteiskunnallisten, poliittisten ja taloudellisten pyrkimysten risteyskohdaksi, jossa ajankohdan erilaiset haasteet ottivat yhteen. Tässä risteyskohdassa sodan aikana ja sen jälkeen syntyneet nuoret saamelaiset hylkäsivät yhteiskunnallisen kompromissin, ryhtyen äänekkäästi vaatimaan valtion saamelaisilta itselleen kaappaamien maiden palauttamista. Vaatimuksia perusteltiin tutkimuksilla, joissa esiteltiin uutena löytönä saamelaista kiinteistöä oikeudessamme, vaikka sellaisesta ei aikaisemmassa lainsäädännössä ja tuomioistuinkäytännössä tunnettu. Sellaista asiakirjaa ei löytänyt selvitysmies Juhani Wirilanderkaan eikä Oulun yliopiston tutkijaryhmä, joka oikeusministeriön tilauksesta laati selvityksen Lapin asutuksesta ja sen erivaiheista.

Ajankohtaan osuu sukupolven vaihdos ja koko yhteiskunnallisen eliitin uudistuminen. Tilanne oli saamelaisten kannalta otollinen, koska tietämättömille poliittisille päättäjille ja eri ministeriöiden virkamiehille oli helppo syöttää valikoitua tutkimustietoa ja esittää siihen perustuvia vaatimuksia. Tämän päivän tietämyksen valossa tuonaikainen tutkimus oli sekä puutteellista että tarkoitushakuista, mutta tuolloin synnytetyt "tieteelliset totuudet" ja niihin perustuvat vaatimukset tulivat muodostamaan saamelaispoliitikkojen päälinjan.

Saamelaisvaltuuskunta tavoitteiden edistäjänä

Saamelaiskomiteaa seuranneelle saamelaisvaltuuskunnalle tehtäväksi muodostui saamelaiskomitean ehdotusten edistäminen. Poliittisena toimijana se pyrki mielipidevaikuttajaksi kaikilla ajateltavissa olevilla yhteiskunnan sektoreilla, esimerkiksi tiedon välityksessä ja koulutuksessa. Tapaamisissa ja seminaareissa valtuuskunta pääsi vaikuttamaan koko suomalaisen suppean eliitin, talouspolitiikan, virkamieskunnan ja politiikan edustajiin laidasta laitaan. Tavoitteena oli aikaansaada sellainen maanhallintaelin, jossa veto-oikeutta olisi käyttänyt vain saamelaisvaltuuskunta. Valtakunnan tasolla syntyikin jonkinlainen ymmärrys saamelaisten "oikeutettuja" vaatimuksia kohtaan.

Sen sijaan paikallisella tasolla Ylä-Lapissa näitä kontaktien solmimisia alueellisiin päättäjiin pelättiin. Niinpä paikallisella tasolla yhteisymmärrys jäi kokonaan rakentamatta, mikä myöhemmin kostautui katkerasti. Myös valtakunnallisella tasolla ratkaisujen löytäminen taloustaantumaa lähestyttäessä alkoi olla yhä tuskallisempaa. Ristiriidat eivät olleet enää vältettävissä. Paikalliset maanomistajat ja yrittäjät tunsivat hätää ja ahdistusta, kun heidän lakiin perustuvat oikeutensa kyseenalaistettiin saamelaisvaltuuskunnan ja myöhemmin -käräjien taholta. He pelkäsivät käräjien ajamien lakihankkeiden lisäävän heidän yritystoiminnan sääntelyä ja jopa sosialisointia.

Suhtautuminen saamelaiskomitean esityksiin oli hyvin poliittista. Äärimmilleen vietynä tämä maanomistus- ja hallintakysymys muodosti saamelaispolitiikan ytimen. Saamelaisvaltuuskunnan puheenjohtajan Pekka Aikion johtaman enemmistön näkökulman mukaan saamelaisten oli määrä päästä osallistumaan maan omistusta ja hallintaa koskevaan päätöksentekoon ja vaikuttamaan rakenteilla olevan saamelaisten itsehallinnon hyviin puoliin. Saamelaisten tuli päästä vähintäänkin samanveroisiksi neuvottelukumppaneiksi valtion kanssa valmisteltaessa saamelaisia koskevia lakiesityksiä.

Saamelaisasian neuvottelukunta

Tilanne muuttui sen jälkeen kun Norja ratifioi alkuperäis- ja heimokansoja koskevan ILOn sopimuksen vuonna 1990. Suomessa asiaa ryhtyi nyt edistämään maaherra Asko Oinaan johdolla toiminut saamelaisasiain neuvottelukunta, joka luovutti ministeri Matti Puhakalle saamelaislakiesityksen nimellä kulkeneen mietinnön kesäkuussa 1990. Lakiesitys lähti ylevästä periaatteesta, että aikoinaan saamelaisille kuuluneet tietyt maa- ja vesioikeudet palautettaisiin takaisin alkuperäisille omistajilleen. Todellisuudessa lähtökohta ei perustunut mihinkään - vähiten tutkimukseen ja tietoon.

Lausuntokierroksella neuvottelukunnan esitys sai osin kielteisen ja osin ristiriitaisen vastaanoton. Saamelaisvaltuuskuntakaan ei ollut asiasta yksimielinen, koska siitä puuttui mm. katkeamaton polveutuminen ja itseidentifikaatio. Tutkimustarpeen tajuamiseen näytti olevan vielä matkaa, sillä "päivänselvien" asioiden kaivelu tutkimuksella koettiin suurten linjojen vastaiseksi. Esitys oli myös sellaisenaan maantapaan soveltumaton. Paikallisen väestön osallistumisesta ei ollut tietoakaan, vaan virkamiesvalta ja tilatut lausunnot olivat käytäntöä.

Rauenneen saamelaislakiesityksen raunioille perustettiin 13.5.1993 sittemmin oikeusministeriön yhteydessä toimiva sisäasiainministeriön, oikeusministeriön ja saamelaisvaltuuskunnan työryhmä, joka valmisteli ja antoi esityksensä saamelaiskäräjälaiksi. Saamelaisvaltuuskuntaa edusti työryhmässä saamelaisvaltuuskunnan lakimiessihteeri Heikki J. Hyvärinen ja oikeusministeriötä Eero J. Aarnio. Jälkimmäinen on vielä nytkin eläkkeeltä hälytetty oikeusministeriöön valmistelemaan vanhentuneita lakiesityksiä ja käsityksiä. Todellisuudelle vieras virkamiesvalmistelu jatkui. Monikymmenvuotisen kokemuksen perusteella uskallan sanoa, että virkamiesten kyky ymmärtää historiaa ja todellisuutta ei ansaitse mainesanoja.

Oikeusministeriön työryhmän esitys

Uusi työryhmän esitys, joka luovutettiin silloiselle oikeusministeri Hannele Pokalle 4.2.1994, loi perustan nykyiselle kiistalle siitä, kuka on entisten lapinkylien oikeudenomistaja. Maaherra Pokankin tieteellinen kokemus oli niin ohut, ettei hän osannut kyseenalaistaa yhtään mitään maaoikeuksien alkuperäasiassa.

Mainitussa esityksessä ehdotettiin kieleen ja itseidentifikaation perustuvan saamelaismääritelmän laajentamista koskemaan sellaista henkilöä jälkeläisineen, joka on merkitty maakirjaan, veronkantoluetteloon tai henkikirjaan ns. lappalaiselinkeinojen harjoittajaksi vuosien 1875-1923 välisenä aikana. Sikäli meillä on kiittäminen Hannele Pokkaa, että ns. lappalaisperuste on ylipäätänsä mukana yhtenä saamelaismääritelmän vaihtehtoisena perusteena. Mietinnön em. vuosilukurajoitus osoittaa kuitenkin, että määrittelyn avulla pyrittiin aivan samaan lopputulokseen kuin vuoden 1990 esitykselläkin. Kantaa ajettiin tietoisesti lappalaisten syrjimiseksi ja porosaamelaisten suosimiseksi.

Työryhmän esitykset maanomistus- ja hallintaolojen radikaalista muuttamisesta eivät kuitenkaan johtaneet tuloksiin. Seuraavaksi oikeusministeriön toimesta perustettiin kolmen hengen työryhmä valmistelemaan saamelaiskäräjälakia, jonka eduskunta sitten riisuttuna versiona hyväksyi vuonna 1995.

Pokan toimikunta ja Lapinkylien yhteistyöjärjestön merkitys

Tavallisesti saamelaiskäräjien ajamissa lainsäädäntöhankkeissa on sovittu kaksikantaisessa järjestelmässä, jossa saamelaiskäräjien lisäksi toisena osapuolena on ollut oikeusministeriö. Järjestelmästä puuttui kolmas osapuoli, kunnes kovan painostuksen jälkeen Lapinkylien yhteistyöjärjestö astui mukaan maaherra Hannele Pokan saamelaistoimikuntaan vuoden 2000 lopussa. Maaoikeushankeen alkuvaiheissa saamelaisradikaalit olivat laskeneet voivansa käyttää lapinkyliä omiin tarkoituksiinsa. Lapinkylien yhteistyöjärjestö teki kuitenkin nyt lopullisesti selväksi, että saamelaiskäräjien suulla puhuvat saamelaiset eivät polveutumisensa puolesta olleetkaan pääsääntöisesti lapinkylien laillisia oikeudenomistajia.

Saamelaiskäräjien johto koki, että lappalaiset vaativat saamelaisilta näiden jo saavuttamien etujen leikkauksia ja saamelaiskäräjien maanomistusvaatimusten mitätöintiä. Niinpä saamelaiskäräjät joutui Pokan toimikunnassa altavastaajaksi paikallisen elinkeinoelämän ja Lapinkylien yhteistyöjärjestön vaatimuksille saada oikeudenmukainen ratkaisu aikaan. Kun saamelaisradikaalien esiin nostamat faktat osoittautuivat keksityiksi, he käänsivät kelkkansa. Tästä eteenpäin saamelaiskäräjät ei pitänyt lapinkyliä ja Lapinkylien yhteistyöjärjestöä alkuperäisväestöön kuuluvana tahona, vaan suomalaisina, joilla oli saamelaiskäräjiin nähden vastakkaiset edut ja tavoitteet.

Hannele Pokasta sanottiin, että hän olisi nauttinut Ylä-Lapissa yleistä luottamusta. Tämä on kuitenkin perusteetonta. Pokka oli sitoutunut ajatukseen, jonka mukaan vain saamelaiskäräjien vaaliluettelossa olevat henkilöt ovat oikeutetut esittämään maavaatimuksia, ja lappalaisia hän oli julkisuudessa nimittänyt "tekolappalaisiksi etujen tavoittelijoiksi". Tätä taustaa vastaan ei ollut yllätys, että Pokan toimikunnan kaksivuotinen työ ei tuottanut saamelaiskäräjien toivomaa tulosta, vaan n.s. täydellisen poliittisen flopin. Syksyllä 2002 Pokan toimikunnan asettanut silloinen oikeusministeri Johannes Koskinen ilmoitti, että hän ei vie toimikunnan tuottamaa lakiesitystä eduskuntaan.

Lapinkylien yhteistyöjärjestön saavutuksista saamelaisten ja lappalaisten yhteisen historiallisen pohjan ja asutushistoriallisten erojen osoittaminen oli menestyksellinen, mutta tavoitteita ajamaan tarvittiin poliittista vaikuttamista ja paikallisen elinkeinoelämän ja kuntien mukaantuloa. Lapinkylien yhteistyöjärjestö perustettiin edistämään maanomistajasaamelaisten, lappalaisten ja elinkeinoelämän tavoitteiden ohella myös näiden tavoitteiden mukaista yhteiskuntapolitiikkaa.

Yhteistyöjärjestön perustaminen rakentui historiallisen totuuden puolustamiseksi saamelaiskäräjien ajamia maanomistushankkeita vastaan. Lapinkylien argumentaatiosta voi lukea pitkälle menevää maanomistuskonfliktin analyysiä. Vaikka saamelaiskäräjien poliittinen johto pitää Lapinkylien yhteistyöjärjestön merkitystä ja työn tuloksia merkityksettöminä, todellisuudessa järjestö on palauttanut koko ILOn sopimuksen ratifioinnin valmistelun oikeisiin lähtökohtiin. Vaikka Lapinkylien yhteistyöjärjestön ajama konsensus saamelaiskäräjien ja valtion kanssa on jäänyt saavuttamatta, on yhteistyöjärjestö määrätietoisella työllään saanut poliittiset päätöksentekijät vakuuttuneiksi siitä, että ILOn sopimusta ei voi ratifioida ennen kuin saamelaiskäräjät saadaan samaan neuvottelupöytään statuksettomien saamelaisten kanssa.

Lappalaisten esiin nostamia näkemyksiä tukevat mm. oikeusministeriön Oulun yliopistolta tilaama selvitys, Matti Enbusken väitöskirja ja selvitysmies Wirilanderin lausunto. Tuoreimpana panoksena tieteellisten tutkimusten riviin liittyy Tarja Nahkiaisojan väitöskirja "Saamelaisten maat ja vedet kruunun uudistiloiksi - Asutus ja maankäyttö Inarissa ja Utsjoella vuosina 1749-1925", jota väittelijän on määrä puolustaa julkisesti 15.1.2016.

ILO-sopimuksen ratifiointi: piirin pienentäminenkään ei tuo tulosta

Edellä olevan perusteella voi todeta, että saamelaisvaltuuskunnan ja -käräjien edustajien mukanaolo saamelaisia koskevien lakien valmistelussa ei ansaitse mainesanoja. Samoin ILOn sopimuksen ratifioinnin valmistelussa vuosina 2011-2014 huomio kohdistuu käräjien edustajien ammattitaidottomuuteen ja tietämättömyyteen säädösvalmistelun yleisistä vaatimuksista ja edellytyksistä. Valitettavasti on sanottava, että säädösvalmistelun taso ei ole hurrattava myöskään oikeusministeriössä.

Kun tarkastellaan Kataisen ja Stubbin hallitusten esityksen valmistelua ILOn sopimuksen ratifioimiseksi näkyy kylläkin, että aikaisemmista epäonnistumisista oli ainakin saamelaiskäräjien puolella hiukan otettu opiksi. Nyt oli valmistelijoiden piiriä pienennetty niin, että lankoja piteli käsissään saamelaiskäräjien puheenjohtaja. Menettelyllä pyrittiin varmistamaan käräjien haluama poliittinen ratkaisu. Käräjien vaatiman ratkaisun syntyminen edellytti neuvottelijoiden joukon supistamista. Kaikissa vaiheissa ei edes käräjien yleiskokousta kutsuttu koolle, koska se olisi pakottanut etsimään inarinsaamelaisten etuja turvaavia vaihtoehtoja.

Saamelaiskäräjien ja etenkin sen puheenjohtajan koetinkivenä oli nyt löytyykö malttia pitkäjänteiseen kaikkia saamelaisryhmiä huomioonottavaan toimintaan vai hävittävätkö hetkelliset hyötynäkökohdat kestävään tulokseen johtavan politiikan. Tuhoon johtava linja ja toimintatyyli oli kyllä nähtävissä alusta asti, ja nyt jälkeenpäin sen tulisi olla selvä myös niille, jota on lyönyt saamelaispoliittinen sokeus. Lisäksi tuhon siemenet oli sisäänrakennettu perusasetelmaan alusta lähtien. Tehokkuus ja halutun tuloksen saavuttaminen edellytti että lakiesitys valmisteltiin saamelaiskäräjien ja myötämielisen oikeusministerin ja tämän virkamiesten kahdenkeskisenä kauppana, niin sanotusti kaupan takahuoneessa.

Tämä saavutettiin sulkemalla tehokkaasti ulkopuolelle statuksettomat saamelaiset ja muut saamelaisalueella tai sen tuntumassa vaikuttavat alueelliset ja paikalliset tasot, joiden elintärkeät edut tulivat uhatuiksi. Juuri tämä johti esitykseen, joka kohtasi ankaraa vastarintaa sen sisältämien mahdottomuuksien vuoksi. Kaikissa tapauksissa ratkaisut ILOn sopimuksen ratifioimiseksi olivat epäonnistuneita ja seuraukset niin saamelaisten kuin muun alueella asuvan väestön oikeuksien turvaamisen kannalta olisivat olleet huonoja.

Maanomistajien oikeuksista päättäminen olisi molemmissa tapauksissa siirtynyt saamelaiskäräjille, jolla sinänsä ei ole mitään historialista kosketuspintaa maanomistukseen. Saamelaismääritelmä ei ole kiinteistörekisterin merkitsemisen edellytys. Lakiesitysten tavoitteena oli rajoittaa maanomistajien perustuslain ja oikeusjärjestelmän takaamaa oikeutta valvoa omaisuuttaan. Tulkintaoikeuden siirtämisessä saamelaiskäräjille kysymys oli siitä, että maanomistajien olisi ollut riitatapauksissa pakko noudattaa sitä tulkintaa, jonka saamelaiskäräjät olisi vahvistanut maanomistajien tai muiden osapuolten välisissä neuvotteluissa.

Saamelaiskäräjille vaadittiin veto-oikeutta myös silloin kun kyseessä katsottiin olevan saamelaiskulttuurin heikentämiseen tähtäävästä toiminnasta. Veto-oikeus olisi siis ulottunut kaikkiin voimassa olevien lakien mukaiseen toimintaan. Näin saamelaiskäräjät olisi saanut vallan kaikkien muiden kuin saamelaisten oikeuksien säätelyyn.

Käräjien poliittinen johto valmistautui tulevaan poliittiseen hegemoniaan tekemällä pesäeron statuksettomiin saamelaisiin. Taustalla enimmäistavoitteena vaikutti unelma Suomen, Norjan ja Ruotsin kattavasta yhteisestä Saamenmaasta. Tästä voisi muotoilla jopa sananparren: "Joka kuuhun kurkottaa, se Kataiseen kapsahtaa".

Vallan kasvu ei ole johtanut tavoitteiden toteutumiseen

Vuosikymmenten mittaan harjoitettua saamelaispolitiikkaa pitää tarkastella monesta näkökulmasta, kuten demokratian suhteen, taloudellisena sekä lainsäädäntöprosessina. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten saamelaiseliittiin rekrytoitiin uudet jäsenet. Oleellista on tunnistaa, mitä kautta huipulle noustiin, miten valinta tapahtui ja keitä olivat valitsijat ja mitä kriteereitä ehdokkaalta vaadittiin. Loppujen lopuksi valinnat tapahtuivat pienessä piirissä, vaikka muodollisesti valinnat hyväksyttiin saamelaisvaltuuskunnan ja myöhemmin saamelaiskäräjien kokouksessa.

Saamelaiskäräjien saavutettua virallisen aseman komiteoissa ja työryhmissä sen vaikutusvalta kasvoi, mutta oliko kasvu näennäistä vai todellista, riippui tuloksista. Käräjien painoarvo ilmeni lainsäädännössäkin. Käräjien nousu merkittäväksi yhteiskunnalliseksi tekijäksi nosti esiin oleellisia kollektiivisia toiminnan ristiriitoja. Merkittäviä ristiriitoja syntyi jäsendemokratian ja keskitetyn järjestelmän välille. Alkoi kuulua ääniä jotka kysyivät, toteutuvatko tavallisen saamelaisen oikeudet edustuksellisen demokratian kautta? Kentällä pantiin merkille se miten saamelainen itsehallintojärjestelmä keskitti tosiasiallisen vallan pieneen päättäjien joukkoon.

Jos ajateltaisiin saamelaiskäräjiä vain välineellisesti, saamelaisten väylänä materiaalisesti parempaan elintasoon, voisi olettaa että ristiriidalla ei ole merkitystä, jos saamelaiset kokevat saaneensa käräjien toiminnan johdosta näkyviä taloudellisia etuja. Mutta jos ne tuottavatkin pettymyksen, turhautumista ei voi välttää. Jokaisella saamelaisella on kuitenkin subjektiivinen käsitys siitä mikä on hänen etunsa ja mikä ei.

Tietämättömyys, epäselvyys, vieraannuttaminen ja mystifiointi ovat vaikuttaneet saamelaisten tietoisuuteen siitä mikä on heidän todellinen etunsa, missä ovat heidän kadonneet maansa. Niinpä heikommassa valta-asemassa olevien saamelaisten on käytävä eduistaan "dialoginen prosessi" ja sen lopputulos on riippunut yleisestä yhteensopivuudesta muiden etuihin. Kahden luokan mahdollisuudet muotoilla etunsa ovat voimakkaan erilaiset. Tätä tosiasiaa saamelaiskäräjien poliittinen johto ei ole ymmärtänyt.

Saamelaiskäräjien näkemyksen mukaan hallitsevassa asemassa olevat suomalaiset haluavat pitää yllä vallitsevaa sosiaalista rakennetta, kun taas alistetussa asemassa olevat saamelaiset haluavat muuttaa yhteiskunnallisia olosuhteita. Nämä intressit ovat keskenään ristiriitaisia. Konfliktien juurien nähdään olevan perimmiltään auktoriteettisuhteissa, hallitsemisen ja alistamisen eriytymisenä. Saamelaiskomitea pyrki esityksillään avaamaan mahdollisuuksia kontrolloida konfliktin muotoja. Konfliktin sääntely olisi ollut muodollisista, jossa molemmat osapuolet olisivat tunnustaneet sääntelyn välttämättömyyden ja saamelaisten oikeuden vaatimuksiinsa, vaikka vaatimusten sisältöä ei olisi pidettykään oikeana.

Saamelaisvaltuuskunnan ja -käräjien perustamisesta lähtien on vallinnut ristiriita saamelaisen itsehallinnon tarkoituksen ja paikallisten toimijoiden etujen välillä. Paikallisten taloudellisten toimijoiden tavoitteena on luoda kannattavaa yritystoimintaa ja tuottaa voittoa omistajille. Saamelaisen itsehallinnon tarkoitukset ovat samat ainoastaan sillä erotuksella, että taloudellinen hyöty ohjautuisi vain saamelaisille. Käytännössä kyse on siitä pystyykö saamelaiskäräjät ratkaisemaan elinkeinoelämän ja saamelaiskäräjien tavoitteiden välisen jännitteen siten että saamelaiskäräjien toimintakyky säilyisi tuloksia aikaansaavana osapuolena ja että saamelaiset hyväksyisivät sen toiminnan.

Saamelaiskäräjien monimutkainen dilemma liittyy ristiriitoihin jotka se kohtaa periaatteiden, toiminnan ja tulosten välillä. Sen odotetaan ylläpitävän saamelaisten sisäistä yhtenäisyyttä ja vahvistavan saamelaisten neuvotteluvoimaa valtioon ja kuntiin nähden. Keskeinen tehtävä on siis saamelaisten etujen puolustaminen. Tässä tehtävässä saamelaiskäräjät on pahasti epäonnistunut.

Kannattaa kysyä, miksi monet tutkijat vaikenevat Saamelaiskäräjien epäonnistumisista ja syyttävät muita siitä, että saamelaisten esitykset eivät mene enää valtakunnan politiikassa läpi. Eräät tutkijat pyrkivät saavuttamaan mielipidekirjoituksillaan tutkimuksen kehyksiä laajemman "kokonaisannin", jossa heidän aikaisempien tutkimusten kautta syntyneet vastaukset kuvitetaan pamfletinomaisilla ilmauksilla. Minua ihmetyttää eron vetäminen sen välille, perustuuko fiktionalisointi omaan vai jonkun muun tutkimukseen.

Lopuksi

Keskitetty, puheenjohtajakeskeinen päätöksentekojärjestelmä ja sen tuottamat tulokset ovat alkaneet rapauttaa tavallisen saamelaisten uskoa saamelaiseen itsehallintojärjestelmään. Kritiikki järjestelmää kohtaan on näkynyt vuosien varrella käytännössä useimpien saamelaisten jättäessä äänestämättä. Tavallista saamelaista sitoutuminen puheenjohtajakeskeiseen politiikkaan kyllästyttää, mikä sinänsä ei ole pelkästään huono asia. Ollaan hiljalleen heräämässä tajuamaan, että omien etujen ajamiseksi ei riitä että valta luovutetaan johtajalle.

Saamelaiskäräjät on kulloinenkin puheenjohtaja keulakuvanaan yrittänyt todistella, että etniset ja statuksettomat saamelaiset ovat eri kansaa. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että molemmilla väestöryhmillä on yhteinen tausta, vaikka niiden konkreettiset historialliset vaiheet johtivatkin maantieteelliseen, elinkeinolliseen ja kielelliseen eriytymiseen. Metsä- ja kalastajalappalaiset pakotettiin valtion ja kirkon politiikalla vaihtamaan puhumansa saamenkielen suomenkieleksi aikaisemmin kuin alueelle myöhemmin muuttaneet porolappalaiset. Eduskunnan äänestystulos 2015 luvuin 162-28 osoittaa, että tämä asia on ymmärretty: vain toisen väestöryhmän hyväksyminen saamelaiseksi kieliperusteella ja maan hallinnan antaminen yksin sille on kestämättömällä pohjalla.

Takaisin