Arvio kirjasta "Kuka on saamelainen ja mitä on saamelaisuus"

Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden professori Kaarina Määtän, tutkijoiden Erika Sarivaaran ja Satu Uusinauttin toimittama julkaisu "Kuka on saamelainen ja mitä on saamelaisuus" I osa sisältää kirjoituksia metsäsaamelaisten historiaan, näkymättömiin metsäsaamelaisiin (Juha Joona, Heli Saarinen), Saamelaiset Lapin uudisasuttajina (Matti Enbuske).

II osa käsittää esikristillisessä uskosta kohtaamisiin kirkon kanssa (Anne Koskamo, Ritva Kylli).

III osassa käsitellään elinvoimaista alkuperäiskansaidentiteettiä (Erika Sarivaara, Kaarina Määttä ja Satu Uusinautti. Kirjoittajat ja aihepiirit edustavat saamelaishistorian, kulttuurin ja kielen tutkimuksen ja tuntemuksen laajaa kirjoa. Kirjoittajat tarkastelevat etnisen saamelais vähemmistön asemaa. Ei liene uskaliasta väittää, että lukijalla on nyt ensimmäisen kerran mahdollisuus Suomen parhaiden asiantuntijoiden opastamina tutustua saamelaiskulttuurin keskeisten elementtien pohjalta saamelaisten menneisyyteen, tähän päivään, kielen ja kulttuurin ongelmiin.

Kirja siis johdattaa tiedon tarvitsijan saamelaiskulttuuriin selvittämällä saamelaisia koskevia asioita; mitä me tiedämme metsäsaamelaisista tai Sompion vanhoista lapin suvuista? Tietokirjoja saamelaisista ei tähän mennessä ole julkaistu, joten teos on ensimmäinen laatuaan. Lukija voi itse teoksen avulla arvioida ja jäsentää oman aikamme saamelaista maailmaa ja -yhteiskuntaa ja meneillään olevaa murrosta. Kirja toimii siten ikkuna saamelaisten nykymaailmaan ja -yhteiskuntaan. Kirjan aiheita silmäillessä joutuu kysymään ovatko aiheiden valintaa vaikuttaneet koulukunta ja maailmankatsomuksen lisäksi eri kirjoittajien ominaislaatu, käytettävissä oleva lähdeaineisto, aikaisempi tutkimus ja muut käytännölliset näkökohdat.

Viimeksi kuluneiden vuosien aikana on monien saamelaistutkimusta sivuavien tieteenalojen edustajien tekemät tutkimukset tuonut myös uudentyyppisiä ja aikaisempaa laajempia esimerkiksi historiallisia, poliittisia, sosiaalisia ja etnokulttuurillisia näkökulmia ja viitekehyksiä. Varhaisempi saamelaistutkimus on muuttunut erilaisten näkökulmien, lähestymistapojen ja tutkimuskohteiden monimuotoisuudeksi. Teoksen on johtolankana on kysymys saamelaisten alkuperästä, saamelaisalueen ja kulttuurinpiirteiden esittely. Asutusta, kieltä, kulttuuria ja elinkeinoja koskevat tietoiskut tuovat lukijan eteen koko ajan erilaisia saamelaisia koskevia kuvauksia. Tiiviistä ajatuksia herättävästä teoksesta nousee monia näkökulmia pohdittavaksi. Teosta ei kuitenkaan ole syytä lukea pohjoismaisen saamelaistutkimuksen kaiken kattavaksi esittelyksi, vaikka teoksesta saattaa saada sellaisen käsityksen, että teoksen kirjoittajat edustaisivat kaiken kattavasti saamelaistutkimuksen pohjoismaisia tutkijoita.

Artikkeleissa esitettävä perspektiivi kohdistaa mm. näkökulmansa saamelaisalueen asutukseen ja kolonialismiin, valtakuntien rajojen aiheuttamiin muutoksiin. Kirjoituksessa mainittujen alueiden lähihistoria sisältää useita dramaattisia käännekohtia. Useimmiten muutokset ovat valtioiden, eivätkä paikallisten ihmisten aikaansaannoksia. Rajojen syntyminen ja alueiden muodostuminen on ollut eri valtioiden politiikan tulosta. Kirjan teksteistä voidaan siten löytää ne piirteet, jotka selittävät aluetta hallinnoivien valtioiden erityislaatuista politiikkaa, joka on kohdistunut eri tavoin saamenmaan eri alueisiin ja sitä kautta niissä asuviin saamelaisiin. Nämä kirjasta löytyvät tiedot auttavat ymmärtämään sitä mitä Pohjoismaiden valtioiden harjoittamasta politiikasta on seurannut mm. statuksettomille saamelaisille.

Saamelaisille kieli on ollut aina tärkeä. Pari vuosisataa, 1800- ja 1900-luvuilla, kestäneestä valtioiden assimilaatiopolitiikasta huolimatta saamelaisten kosketus omaan kieleen ei kadonnut. Saamenkielen rikkaus ilmenee erityisesti metsästykseen, kalastukseen, poronhoitoon ja lumeen liittyvän sanaston kautta. Saamelaisten perinnetietoon on aina kuulunut kyky kuvata ympäristöään sanallisesti. Toisin sanoen sanallisen kuvauksen avulla oli pystyttävä liikkumaan maastossa; kieli toimi näin eräänlaisen sanallisena karttana. Saamelaisten on oman kielellisen oppimisen lisäksi ollut lähes pakko oppia myös toista, valtaa pitävien kieltä. Kamppailu oman kulttuurin säilyttämiseksi onkin aina sisältänyt paradoksin siitä, että tätä kamppailua on jouduttu käymään valtakulttuurien kielellä. Kaksikielisyys ja muut kulttuuriset taidot valtakulttuurien parissa pärjäämiseksi on asettanut saamelaisille monia haasteita. Toisaalta näitä taitoja on voitu hyödyntää saamelaisen kulttuurin säilymisen hyväksi.

Teoksesta selviää, että Saamelaisalue on laaja ja olosuhteet poikkeavat toisistaan. Siitä löytyy tietoja siitä, että vanhimmat elinkeinot ovat olleet metsästys ja kalastus, jolloin tarvittiin vain muutamia poroja kantoporoina ja houkutuseläiminä peuranpyynnissä. Poronhoito pysytteli pienimuotoisena kauan aikaa. Vasta 1700-luvun keskivaiheilla se yleistyi nykyisen Suomen alueen saamelaisten keskuudessa.

Puolipaimentolaisporonhoidossa voitiin käyttää kiinteitä asumuksia, kuten esimerkiksi talvikylää kolttien keskuudessa. Kesäisin siirryttiin järviltä toisille. Sittemmin poronhoidon rinnalle kehittyi vähitellen karjanhoito, jonka saamelaiset omaksuivat suomalaisilta. Se edellytti kiinteää asutusta: aluksi kodassa asumista ja sittemmin siirtymistä hirrestä rakennettuihin tupiin. Toisen maailmansodan jälkeen tapahtui kaikkialla siirtymistä paimentolaiselämästä kiinteään asutukseen ja nykyisin tavataan jutaavia saamelaisia vain Enontekiöllä. Heilläkin on kiinteät asunnot, joissa talvisin asutaan.

Kirjassa esitellään eri yhteyksissä myös alkuperäis -ja heimokansoja koskevaa yleissopimusta (ILO), jonka Norja ainoa maana pohjoismaista on ratifioinut. Suomessa näyttää elävän sitkeänä näkemys, että ILO-sopimuksen avulla nykyisille saamelaisille voitaisiin myöntää kaikki mahdolliset oikeudet, jotka kuuluvat perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen. ILO-sopimus ei kuitenkaan anna mahdollisuuksia siihen, että saamelaisille palautettaisiin sellaisia oikeuksia, joita heillä ei ole koskaan ollutkaan. Mikäli tällaiseen tilanteeseen jouduttaisiin, ajaudutaan tilanteeseen, jossa joudutaan kaventamaan muun väestön oikeuksia. Tällainen ei ole oikeusvaltiossa edes mahdollista. Tähän ovat myös Euroopan ja YK:n ihmisoikeustuomioistuimet päätyneet kaikissa viime aikoina annetuissa tuomioissaan.

Sopimuksella ei ole tarkoitettu muuttaa Suomen kaltaisen järjestäytyneen yhteiskunnan olosuhteita. ILO- sopimuksen tarkoituksena on ollut vaikuttaa ensisijaisesti työoloihin liittyviin kysymyksiin. Siinä yhteydessä on pyritty myös suojaamaan perinteisten elinkeinojen harjoittamisessa tarpeellisia käyttöoikeuksia ja oikeuksia luonnonvarojen käyttöön. Perinteisiä käyttöoikeuksia ovat metsästys ja kalastus. Maankuoren alla olevien kivennäis- ja muiden luonnonvarojen on eri valtioissa vanhastaan katsottu kuuluvan asianomaiselle valtiolle eikä traditionaalisen käyttöoikeuden piiriin. ILO-sopimuksella ei voida kuitenkaan puuttua omistusoikeuteen. Mikäli omistusoikeudesta tai sen käytöstä on erimielisyyttä, asia saadaan ratkaistuksi viime kädessä kansallisessa tuomioistuimessa.

Teoksessa puuttuu siis ILO-sopimuksen ratifiointiin liittyvään maaoikeuskysymyksen moniulotteisuutta ja ristiriitoja koskeva kuvaus esim. sitä miten Suomessa ILO-sopimuksen kansallisessa valmistelussa painotetut ahtaat etniset kriteerit ovat johtaneet konfliktiin saamelaisiakin vanhemman lappalaisväestön kanssa. Tällaiset historiaan perustumattomat poliittiset valinnat ovat kärjistäneet ristiriitoja ja ovat vaikeuttaneet koko alkuperäiskansa keskustelun saattamista Suomessa historiallisesti oikeaan kontekstiin. Mikäli ILO-sopimuksen ratifioinnin halutaan onnistuvan ja siihen liittyviä konflikteja sovitella, ei ahdas etninen ulottuvuus yksinään riitä. ILO-sopimuksen vastustaminen Ylä-Lapissa on ollut niin huomattavaa, että pidän sitä tähän asti merkittävimpänä etnisenä konfliktina Suomessa.

ILO-sopimuksen ratifiointiesteiden poistamisessa tulisi pyrkiä löytämään keinot historiallisten tapahtumien moninaisten kehityspiirteiden selvittämisen avulla. Tutkimuksen on otettava huomioon historiallisen jatkuvuuden merkitys lappalaisuudesta saamelaisuuteen ja päinvastoin. ILO-sopimukseen vedoten on vaadittu valtion nykyisten hallinnoimien alueiden palauttamista takaisin saamelaisille. Tähän on kuitenkin todettava, että mikäli saamelaisväestölle halutaan heille joskus kuuluneet oikeudet maahan ja vesiin palauttaa, on ensin määriteltävä nämä oikeudet.

Mikään tähän mennessä tehty selvitys Suomessa ei osoita, että saamelaisten kotiseutualueella olevat entisten lapinkylien maat olisivat kuuluneet Ruotsista ja Norjasta Suomeen pääasiassa 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla muuttaneille rekisterisaamelaisille tai heidän esi-isiensä omistukseen. Sen sijaan asiakirjojen avulla voidaan osoittaa, että erityisesti lappalaisväestö (josta saamelaiset polveutuvat) on omistanut maata saamelaisten kotiseutualueella, joka tri Wirilanderin mukaan perusti uudistilan veromailleen oikeuksiensa turvaksi. Teoksessa esitetyt tulkinnat tekevät ILO-sopimuksesta koskevista kirjoituksista poliittisia päämääriä sisältävän kokonaisuuden.

Kirja on kaikesta huolimatta todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Kirja avartaa näkemyksiä saamelaisiin ja heitä koskevaan tutkimukseen. Kirjasta käy ilmi miten saamelaisalue ja saamelaiset eri pohjoismaissa määritellään. Näiden määritelmien lisäksi se sisältää kulttuurillisesti paljon muutakin. Kirjoittajat ovat ilmeisesti yrittäneet liittää kuhunkin teemaan paljon saatavilla olevaa tietoa, mikä tekee kirjasta jossain määrin sirpaleisen ja viimeistelemättömän. Jos koko kirja lukeminen ei kiinnosta, voi yksittäisiä teemoja mielestäni lukea itsenäisinä kokonaisuuksina. Kaiken kaikkiaan teos on varsin oivallinen lisä saamelaisia koskevaan tutkimukseen. Useiden kirjoitusten lopussa tärkeimpiä lähteitä esitellään muutamalla sanalla, mikä perustelee kehotusta lukea lisää. Näin tiedonhaluista lukijaa houkutellaan lisälukemiston pariin.

Kiitoksia antaa aihetta se, että toimittajat ja kirjoittajat ovat koonneet kiinnostavan ja haastavan kokonaisuuden, jonka suurin vahvuus tulee esille oivallisten, osin yllättävienkin aihevalintojen avulla. Kirjan kiistattomana ansiona on lukuisten mielenkiintoisten teemojen tuominen samojen kansien väliin. Käytännönkäteisyyteen pyrkivän otteensa vuoksi kirja on siten mitä parhain lähdeteos saamelaisten asioista kiinnostuneille opiskelijoille ja muutoin kiinnostuneille. Teoksen lopussa on kattava hakemisto sekä luettelot lähdekirjallisuudesta ja kuvien karttojen lähteistä.

Teoksen eittämätön ansio on erinomainen ja kiinnostava kuvitus. Myös taitto sekä karttojen ja kuvien käyttö on lukijaystävällistä. Kaikkinensa teos on ulkoisesti näyttävä. Saamelaisten historiaan ja kulttuuriin painottuva teos ei vanhene hetkessä. Mutta maailma on muuttunut viimeisen 10-vuoden aikana paljon. Saamelaisten historiaan ja saamelaisten oikeuksiin liittyvät asiat näyttäytyvät aivan eri tavalla kuin vuonna 1995, jolloin Eduskunta käsitteli lakiesitystä saamelaiskäräjälaiksi, jossa määriteltiin se millä kriteereillä ihminen on saamelainen. Tätä kirjassa ei riittävästi kirjassa valoteta. Tämä ja aikaisemmat julkaisut osoittavat, että kiinnostus saamelaisia kohtaan on viime vuosina lisääntynyt kovasti; seminaareja, opinnäytetöitä ja keskustelutilaisuuksia on järjestetty enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Kun tiedetään, että saamelaisten tutkimustraditio on varsin nuorta, on kirjan ilmestymistä pidettävä myös tältäkin osin historiallisena askeleena. Kirjan ilmestyminen on myös historiallinen asia tilanteessa jolloin käydään keskustelua pohjoisesta ulottuvuudesta ja sen sisällöstä. Se mitä tähän mennessä tiedetään saamelaisista tai lappalaisista on pääasiassa pääväestöjä edustavien tutkijoiden tuottamaa tietoa. Joten heidän tieteellinen työnsä muodostaa vankan perustan saamelaisten omalle tutkimukselle. Ilman aikaisemmin tehtyä tutkimustyötä saamelaisten oman tutkimuksen lähtökohdat olisivat muutoin paljon huonommat. Mielestäni kaikella saamelaisiin liittyvällä tutkimuksella on tärkeä merkitys saamelaisten itsetunnon kannalta. Joten tutkimustulosten heijastusvaikutukset saattavat olla siiten merkittävät myös saamelaisille. Olen varma siitä, että saamelaisiin liittyvä tutkimus ja heidän oma näkökulmansa auttaa tiedostamaan saamelaisten asemaa muuttuvassa maailmassa. Luotettavilla tutkimustuloksilla voidaan vaikuttaa sellaisiin mm. poliittisiin ratkaisuihin, jotka koskevat valtion, saamelaisten ja lappalaisten välisiä kiistoja, porolaidunten tilaa jne.

Kirja elävöittää kaikesta huolimatta saamelaisten historiaa, siinä on valikoituja menneisyyttä ja nykyisyyttä koskevia välähdyksiä. Toivottavaa olisi, että tulevaisuudessa vahva kulttuurihistoriallinen asiantuntemus yhdistyisi yhä suuremmassa määrin saamelaisaluetta koskevaan poikkitieteelliseen tutkimukseen. Näin saataisiin mahdollisuuksia ymmärtää saamelaisuuden/lappalaisuuden moninaisia merkityksiä erilaisissa historiallisissa konteksteissa kuten miten aikoinaan annetut säännökset syrjäyttävät vähitellen saamenkielen ja miten peurakantojen romahtaessa alueelle alkaa muodostua ns. suurporonhoitoa ja miten lappalaiset perustava oikeuksiensa turvaksi tiloja veromailleen.