Ylä-Lapin asukkaat elinkeinojen murroksessa

Seuraavassa kerrom niistä tutkimuksista, jotka tehtiin vuonna 1975 RKTL:n toimesta. Kirjoitus perustuu niihin tietoihin joita keräsin tutkimusryhmän yhtenä jäsenenä Ylä-Lapin kalastavan väestön elinkeino-oloista, joista suurin osa oli suomenkielisiä että saamenkielisiä lappalaisia. Historiallista osuutta koskevista tiedoista kerättiin aikaisemmista julkaisuista ja arkistomateriaaleista tietoja kuten maakirjoista, tilojen perustamisasiakirjoista, verollepano asiakirjoista, pohjoisten kuntien isojakoon liittyvistä asiakirjoista. Sen lisäksi kerättiin tietoja haastattelemalla satoja ihmisiä alueella joka käsittää kymmenesosa Suomen pinta-alasta. Sen lisäksi kerättiin kolttasaamelaisista oma kokonaisuus, joka löytyy myös netistä.

Ylä-Lapin väestön elinkeinoja tutkiessa havaittiin miten vuosisatojen aikana vaihtelut ovat menneet hyvien ja huonojen aikojen mukaan. Nälkävuosina torjuttaessa hätää koetettiin saada nopeasti kehitetyksi sivuelinkeinoja. Väestöä kehotettiin keräämään marjoja, mahlaa, parkkia, sieniä ja jäkälää ja kaikin tällä tavoin kokoon saatuja tavaroita koetettiin saada vietyä Norjaan merenrannikon kauppa-asemille. Vaihtokaupalla koetettiin paikata huonojen aikojen jättämää puutetta. Kaukaisten esi-isiemme elämä oli jatkuvaa taistelua olemassaolon puolesta, joka oli välillä epävarmaa metsästystä, vaarallista taistelua villieläinten kanssa ja tuntemattoman pelkoa. Heille elämä oli keskeytymätöntä seikkailua. Ja tuo hurmaava tunne täyttää monen saamelaisen eläessään uudelleen heidän elämäänsä. Esi-isät panivat päivittäin alttiiksi henkensä saadakseen sen mitä tarvitsivat elämiseensä.

Alkeellisesta kiertotaloudesta siirryttiin tie ja liikenneolojen parantuessa uusiin tuotantotapoihin, uuden aikaisten maatalous ja kalastusvälineiden hankintaan, entistä tarkoituksenmukaisempien ja kestävien rakennusten pystyttämiseen rappeutuvien turvekotien sijalle. Ylä-Lapin lappalaisilla siirtyminen uudenaikaiseen maatalouteen tai luontaiselinkeinojen muodostamaan yhdistelmään oli melko vaivatonta, jota auttoi omien metsäpalstojen saaminen, joka on jatkunut toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa näihin päiviin asti. En voi kyllin tähdentää sitä suunnatonta merkitystä, mikä näillä tekijöillä oli lappalaisten elämän vakiintumiseen ja kaikinpuoliseen nousuun, josta pääsivät myös inarinsaamelaisten lisäksi osalliseksi ulkomailta Suomeen muuttaneet porosaamelaiset ja toisen maailmansodan jälkeen alueelle asutetut koltat.

Aikaisemmin perinteelliset lappalaiselinkeinot vaativat harjoittajalta monenlaista tietoa, osaamista ja taitoja, mutta ne hankittiin kotona, sillä isä ei viljellyt maata, kalastanut samalla tavalla kuin pojankin oli aikoinaan tehtävä. Mutta uusi alkuperäinen elinkeino edellytti tietoja sovellettujen luonnontieteiden alati uusiutuvista saavutuksista. Nämä tiedot ja kokemukset kulkeutuivat etelästä uudisasukkaiden mukana ja Jäämeren rannikolle tehtyjen kauppamatkojen yhteydessä. Samalla lappalaiselinkeinoja harjoittavan elintaso koheni. Hänen oli jatkuvasti seurattava muuttuvaa markkinatilannetta ja toimittava omien etujen ajamiseksi. Taloudellisen murroksen ja elintason nousun vaikutukset eivät olleet yksinomaan myönteiset. Kun yksikertaisuudessaan vanhojen inarinlappalaisten rakennusten tilalle pystytettiin uusia jotka täyttivät korkeamman elämän vaatimukset, noudatettiin niiden suunnittelussa toisenlaista tyyliä.

Inarin alueen asuinpaikkojen valinta viittaa siihen, että ensimmäiset asuinpaikat sijaitsivat suurimpien jokien suualueiden molemmilla puolin. Siellä oli maa rehevää ja suotuisaa alkeelliselle maanviljelylle ja joissa jokiin nousevat vaelluskalat oli helposti pyydystettävissä. Jokisuissa oli yksinäistaloilla mahdollisuus laajentua aikojen kuluessa kyläksi. Aluksi inarinlappalaisten asutus oli puolikiinteä. Siirtymien elinkenoista toiseen tapahtui saman nautinta-alueen piirissä. Ei myöskään asutusmuodoissa ollut Inarin metsä ja kalastajalappalaisten välillä niin suurta eroa kuin on väitetty. Suomalaisasutus sai alkunsa siihen aikaan jolloin Inarin lappalaiset olivat vakiintuneita maatalouden harjoittajia.

Inarissa asutuksen muotoutumiseen ovat keskeisesti vaikuttaneet kalastusedellytykset ja sitä tukeva tilusjärjestelmä nautintoineen. Inarin vanhin asutus keskittyi sen hedelmällisten jokilaaksojen (Ivalojoki ja Juutua) alaosiin ja eteni niistä vähitellen jokivarsia ylöspäin. 1800-luvun nälkävuosina Inarin kautta siirtyi lähes 10 000 ihmistä muualta Suomesta Norjaan. Mutta siitä huolimatta Inari jäi syrjään asutuksen valtaväylistä, joka seurasi Lapin esihistoriallisen ajan tärkeintä vesireittiä Kemijokea ja siihen laskevaa Ounasjokea.

Jokisuihin perustetuista taloista muodostui vähitellen asutuskeskuksia. Niiden aukot täyttyivät kun asutus vähitellen tiheni ja suomalaiset ja lappalaiset joutuivat entistä kiinteämpään kosketuksiin toistensa kanssa. Vähitellen muodostui muutaman talon ryhmiä pitkien pitkin Inarinjärven ja siihen laskevien jokien rantoja. Inarin ensimmäisillä asuttajilla oli varaa valita parhaat alueet, ja myöhempi asutushistoria samoin kuin tiedot eri seutujen luonnonoloista osoittavat, että heidän valintansa oli osunut oikeaan. Niinpä Inarinjärven vesistöalue on otettu lappalaiselinkeinojen käyttöön juuri siinä järjestyksessä, jossa se eri osat ovat tutkimuksen mukaan osoittautuneet kannattaviksi. Tämä näkökohta nousi keskeisesti esiin Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kalastusolojen kartoituksessa. Täällä Inarissa maankamaran muoto on riittävän matala, kasvillisuutta luonnehtivat metsät, suot ja niityt lisäsivät elinmahdollisuuksia.

Maanviljelys ei kuitenkaan ollut ainoa elinkeino. Inarin lappalaisten talouteen kuului myös kalastus ja metsästys Inarinjärven laskevien jokien yläjuoksulla olevilla erämailla ja vesillä sekä tietenkin myös itse suurella Inarilla. Kukin elinkeino sai osalleen tietyn vuodenajan aivan niin kuin maanviljelijän vuosi myöhemmin jakaantui myöhemmin erilaisten maatalouteen liittyvien töiden kesken. Inarin lapinkylän miesten pyyntialueita saattoi olla hajallaan toisten tilojen nautinta-alueiden keskellä. Jonkin verran on myös tietoa siitä, että inarinsaamelaiset kävivät lohenpyynnissä Inarinjoella, Näätämössä ja Petsamon puolella.

Lapissa asutustoiminta oli 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskon vuosina niin ahkeran lainsäädäntötyön kohteena, että ennen pitkää viranomaisten oli noudatettava monia erillisiä lakeja ja asetuksia.. Uusia itsenäisiä tiloja perustettiin Inarin alueelle 117. Tilan kokoon vaikutti tuotettu suolakalanmäärä. Kalastuksen osuudet vaihtelivat eri kylien välillä 1/9-1/100, vastaavasti kiloissa 3150- 24 200 kg/v. Pienin oli Törmäsessä ja suurin Väylässä. Nämä esimerkit osoittavat, että isojakoa vuosina 1910-1920 suunniteltaessa ei otettu huomioon lainkaan vuonna 1695 verollepantujen lapinkylien oikeutta maahan, vaan lappalaiset samaistettiin uudisasukkaisiin. Tämä lappalaisiin liittyvä epäkohta odottaa edelleen korjausta.

Pohjois-Lappi on ollut neljänsadan vuoden aikana ollut ollut monien tutkijoiden suosimaa työmaata. Myös monet uudisasukkaat ovat toinen töistensä jälkeen kulkeneet näihin seutuihin ja viettäneet siellä lyhempiä ja pitempiä aikoja. Sen lisäksi monet turkiskauppiaat ovat kulkeneet siellä, samoin kuin verottajat keräämässä valtion kassaan verotuloja jne. Muutamat saattoivat mennä naimisiinkin metsälappaisten kanssa. Vähitellen tällaisten sekasuhteiden perusteella alkoi yleinen kulttuurin muuttuminen joka jatkuu edelleen. Joka tapauksessa olosuhteet olivat armottomat kaikille, seikkailijat karsiutuivat.

Lapin asutushistoria on tullut hyvin tunnetuksi, mutta tosiasioita on aina käännetty ja väännetty eri eturyhmien toivomusten mukaan. Tämä osoittaa hirvittävän huonoa arvostelukykyä. En tahtoisi puhua tutkijoista näin epämiellyttävällä tavalla, ellei heidän lavertelunsa lappalaisista vahingoittaisi kaikkea sitä mikä liittyy lappalaisten alkuperään.