Uusia näkökulmia Lapin historiasta!

Vuonna 2004 julkistettiin dosentti Maria Lähteenmäen kirjoittama kirja "Kalotin Kansaa" (julkaisija Suomalaisuuden kirjallisuudenseura). Kirja tuo mielenkiintoisen lisän parhaillaan käyttävään keskusteluun Lapin alkuperäisasukkaista saamelaisista ja lappalaisista. Se täyttää siten monia tyhjiä aukkoja Lapin historiasta. Lapin historiaa liittyvistä kysymyksistä on 1970-luvulta lähtien julkaistu kokoomateoksia, monografioita ja artikkeleita. Etnologiset ja antropologiset menetelmät ovat vallanneet alaa saamelaisten ja lappalaisten kulttuurin tutkimuksessa ja historiassa yleisimminkin. Tämä on perustunut osaltaan 1970-luvulla käynnistyneisiin keskusteluihin Lapin maaomistuskysymyksestä.

Mielestäni Lapin historian aukkoja on ollut helppo nähdä, koska viime aikoihin asti valtaosa tutkimuksesta on tavalla tai toisella liittynyt pääasiassa Ylä-Lapin maaoikeuskysymyksen selvittelyyn. Tähän aihepiiriin liittyvät tutkimukset ovat olleet sillä tavoin yksipuolista, että niistä on ollut vaikea löytää mitään uutta. Sen sijaan taas rajankäynteihin ja vuorovaikutukseen liittyvistä aiheista on kirjoitettu tähän mennessä varsin vähän. Ylä-Lapin historiaa on tähän mennessä tutkittu lähinnä rakennehistorian kehityskulun näkökulmasta; eläviä ihmisiä nämä tutkimukset ovat harvemmin tavoittaneet. Nyt ilmestyneessä tutkimuksessa vertaillaan eri väestöryhmien viranomaiskohtelua 1800-luvulla.

Yllättävää kyllä vertailu osoittaa, ettei ole osoitettavissa puhtaasti etnisten saamelaisten sorron ja alistamisen mekanismeja. Suomalaiset ja saamelaiset olivat 1800-luvulla viranomaisille yhtä ja samaa rahvasta. Tutkimuksen perusteella sanoisin, että suomalaisia uudisasukkaita ja saamelaisia voida edes käsitellä tutkimuksellisesti yhteismitallisesti; viranomaisille ryhmät olivat sitä samaa kastia. Toisaalta voidaan taas osoittaa miten porosaamelaisten keskuudessa tapahtui 1800-luvn aikana suuri merkittävä rakennemuutos, joka johti Utsjoella mm. siihen, että valtaosa poroista oli siirtynyt parille rikkaalla porosaamelaiselle ja enemmistö porosaamelaisista kuului alimpaan kastiin. Syy tähän ei ollut viranomaisten toiminta, vaan poroelinkeinon oma sisäinen rakennemuutos.

Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että Lapissa ns. saamelaisten ja lappalaisten kulttuurin muodot todellisuudessa eivät ole paljoakaan poikenneet toisistaan. Kirjan luettuani heräsi kysymys; jos saamelaisia ei ole sorrettu tai kohdeltu huonosti etnisistä syistä johtuen, miten on mahdollista, että saamelaiset ovat onnistuneet saavuttamaan jonkin asteisen kulttuuriautonomian?

Toimivathan saamelaiset ja lappalaiset tänä päivänäkin paliskunnissa, kalastuskunnissa ja monessa muussa yhteydessä yhteistoiminnassa keskenään. Eikö kulttuuriatomia pitäisi tällöin koskea myös saamelaisten sukulaisia lappalaisia? Lähteenmäen tutkimus ei siis tue sitä, että tällainen kehitys olisi ollut historiallisen kehityksen lainmukainen ja välttämätön tulos. Prof. Lähteenmäkeä ei voi ainakaan syyttää siitä, että hän pyrkisi operoimaan ns. virallisilla totuuksilla, jotka perustuvat jonkinlaiseen puolueellisuuteen. Tutkimus tulokset eivät siten palvele ainakaan maaomistuskiistan eri osapuolten saamelaisten tai lappalaisten etua.

Erityisen herkille muutoksille on juuri Lapin historia. Tutkimus ei siis anna vastauksia kiistan osapuolten vaatimuksiin. En ole myöskään huomannut, että nyt ilmestyneessä tutkimuksessa olisi selvää valikointia puoleen tai toiseen. Teos tuo siten merkittävän näkökulman käynnissä olevaan keskusteluun.