Pääpiirteitä Inarin kehitysvaiheista

Seuraavassa käsittelen pääpiirteitä Inarin elämän kehittymistä kohti tätä päivää. Inari kuului aikanaan laaja-aluetta koskevaan lapinkyläjärjestelmään Lappalaiset hyödynsivät asuma-alueensa ympäristöä toisiinsa jakautuneen lapinkyläjärjestelmän puitteissa. Jokaisella kylällä oli rajoiltaan tarkoin määrätty, naapurikylien kanssa sovittu alueensa, jonka sisällä oli jokaiselle perheelle ja suvulle jaettu oma pyyntialue ja kalavesi. Vuonna 1602 Kaarle herttuan Lapinmaata koskevan verollepanoasetuksen mukaan kaikkien lappalaisten määrä oli kirjattava ja tämän tuli tapahtua vuosittain. Lisäksi oli kaikkien Lapinkylien järvet ja joet rekisteröitävä. Tämän jälkeen tuli manttaalia verrata järvien ja jokien lukumäärään ja viimeksi mainittu tuli jakaa manttaalin mukaan niin, ettei kenelläkään ollut useampia järviä ja jokia kuin jaksoi käyttää. Tämän jälkeen oli luotettavien henkilöiden verolle pantava lappalaiset niin, että tämän jälkeen maksoivat veroa kyseisistä vesistä asetuksessa tarkemmin ilmoitetulla tavalla.

Keskiajan loppuun mennessä lapinkylät olivat hajonneet tai hajoamassa kiinteän asutuksen tieltä. 1700-luvulla lappalaisten omat hallintoelimet lakkasivat toimimasta korvautuen valtion oikeuslaitoksen käräjillä ja yleisillä hallintoelimillä. 1751 solmituilla Strömstadin ja 1809 Haminan rauhansopimuksilla kiellettiin omistamasta maata muussa kuin siinä valtiossa kuin missä oli kirjoilla. Perinteistä lappalaista kylähallintoa edustaa enää kolttien kyläkokous, joka ei ole varsinainen päättäjä, vaan ainoastaan lausunnonantaja.

Vuonna 1751 solmitussa Strömstadin rajasopimuksessa määriteltiin ensimmäistä kertaa lappalaisten aluetta jakava valtioiden välinen raja. Tämän sopimuksen lisäpöytäkirjassa turvattiin porolappalaisten oikeus siirtyä poroineen entisen Lapinmaan alueella valtioita erottavan rajan molemmin puolin. Sen sijaan Haminan rauhansopimuksessa 1809 Suomen porolappalaiset menettivät lisäpöytäkirjaan perustuvat oikeutensa 1800-luvulla alkaneen kehityksen myötä, joka päättyi 1852-54 toteutuneeseen Suomen ja Norjan väliseen rajasulkuun. Rajasopimuksen lisäpöytäkirjassa oli nk. Lappikodicillissa turvatun rajaylitysoikeuden lakattua seurasi, että alueita ei voitu enää hyödyntää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Kautokeinon alueelta muuttikin 30 porolappalaisperhettä Karesuvantoon, jotta sieltä käsin voisivat edelleen jatkaa Suomen puoleisten talvilaidunten käyttöä. Myös tämä kävi mahdottomaksi, kun Ruotsi sulki rajansa vuonna 1889. Kaiken kaikkiaan vv. 1852 (rajasulun) jälkeen -1900 siirtyi maahamme 67 porolappalaista perheineen ja tulijoita olisi ollut enemmänkin, mutta suurten porotokkien vuoksi kaikkia ei otettu vastaan.

Inariin muuttaneista porolappalaisista osa on lähtöisin Norjan puolelta, mutta myös Utsjoen tunturimaista muutti porolappalaisia Inariin. Kun rajasulkujen (1852 ja 1889) laitumet osoittautuivat ahtaiksi laidunkilpailun vuoksi, katsoivat he parhaaksi siirtyä kokonaan uusille seudulle, jossa oli tilaa riittävästi. Muuton aiheutti nimenomaan laidunahtaus Luoteis-Lapin ja Utsjoen tunturialueilla. Norjasta Ruotsiin ja Suomeen muuttaneet olivat Norjan kansalaisia, jotka eivät asiakirjatietojen mukaan olleet aikaisemmin maksaneet Suomen puolella laidunalueiden käytöstä veroa ja joilla ei kansallisarkistossa olevien asiakirjojen mukaan ollut Inarin lapinkylän osakkaisiin sukulaisuussuhteita.. Niinpä muutto Sodankylän kunnan pohjoisosiin Vuotson alueelle ja Länsi-Inariin merkitsi uuden elintilan valtaamista metsälappalaisten asuttamilta alueilta nälän uhkaamille porotokille.

Vuonna 1751 Ruotsi luovutti Strömstadin rauhassa Tanska-Norjalle Kautokeinon, Aviovaaran ja Tenojoen länsipuolisen osan Utsjokea, Norja taas Ruotsille Utsjoen itäpuolisen osan Inarin Kolmisvaaraan asti. Strömstadin sopimuksen jälkeen (1751) oli eri valtakunnilla enää vain yksi yhteisalue. Varankivuonon etelärannalla sijaitseva norjalais- - venäläinen yhteisalue johon suomalaisperäinen uudisasutus oli lyhyessä ajassa vakiintunut ollen miltei vallitseva. Kun se vuonna 1826 jaettiin ei Inarin lapinkylään kuuluuvien lappalaisten vanhoja sovittuja oikeuksia otettu lainkaan huomioon, vaan Norjan ja Venäjän välinen raja määrättiin käytäväksi Paatsjokea pitkin siten, että Norja sai sen joen itäpuoleltakin Vuoremijokeen ulottuvan rannikkoalueen. Paatsjoen koltat menettivät oikeuden avomeripyyntiin, mutta Norjan hallitus sulki kuitenkin käytännössä heidän pyyntinsä. Samalla kiellettiin Suomen lappalaisilta kalastus- ja laiduntamisoikeus Norjan ja Venäjän alueilla. Myöhemmin syntyi osin näistä seikoista johtuen Suomen ja Norjan välillä riitaisuuksia, jotka päättyivät molempien maiden väliseen rajasulkuun vuonna 1852. Tämän jälkeen näistä pitäjistä ei enää maksettu veroa kuin jommallekummalle valtakunnalle. Joten rajasopimukset 1751, 1826 ja 1852 varmistivat rannikon alueet Norjalle, mutta käytännössä kauppa, kalastus, poronhoito ja työnhaku jatkuivat rajan yli Ruijan-niemimaalle edelleen. Sen tehostamiseksi julkaistiin keisarillinen kuulutus uudistalojen astuttamisesta v. 1858, keisarillinen julistus niiden ja kruununtorppien perustamisesta (koko maassa) 1877 sekä armollinen asetus kruununmaan antamisesta viljelykseen ja uudistalojen perustamisesta 1892. Väliaikaisia uudistaloja muodostettiin mm. Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kuntiin.

Kruunun metsätorppien perustamisesta kruununpuistoihin annettiin määräys v. 1872 ja muillekin kruunumaille 1874. V. 1922 annettiin valtion metsämaiden asuttamisesta uudet määräykset ja kruunun metsätorppia alettiin itsenäistää. Inarin yksityismaiden väliaikainen erottaminen vahvistettiin v. 1911 antamalla 6 000 ha maata manttaalia kohti, kuitenkin vielä jakamatta eri talojen osuuksia. Sen jälkeen joutuivat lukuisat tilat metsäkeinottelijoille, mutta v. 1925 säädettiin Inaria, Utsjokea ja Enontekiötä varten uusi isojakolaki, joka soi entisille tilallisille ja heidän perillisilleen oikeuden lunastaa tilansa takaisin. Osa tiloille tulevasta metsämaasta annettiin yhteismetsäksi. Varsin moni Norjasta Suomeen muuttanut porolappalainen saikin em. lakien nojalla itselleen maata ja muuta taloudellista tukea asunto-olojen kohentamisessa. Myös Suomen itsenäisyyden aikana heistä polveutuvia saamelaisia on kohdeltu tasavertaisesti.