Seitsemän veljestä ja saamelaiset

Olen kuullut monien saamelaisten syyttävän suomalaisia siitä, että he ovat pakottaneet vaihtamaan meidän puhumamme saamenkielen suomeksi. Siitä näyttää tulleen monelle saamelaiselle pysyvä katkeruuden aihe. Tämä minua ummikkosaamelaista koskeva ongelma aikoinaan harmitti kovastikin. Jäinhän peräti ensimmäiselle luokalle huonon suomenkielen taidon johdosta. Mutta sitten tapahtui jotakin, joka muutti kaiken. Se johti siihen, että suomenkielen salat alkoivat aueta ja samalla oma näkemykseni maailmasta avartua.

Inarissa oli 1950-luvulla pieni kirjasto, jota piti Teuvo Lehtola, Veli-Pekka Lehtolan isä. Satuin kerran siellä pistäytymään ja ihmettelin kirjaston pientä valikoimaa, jossa ei näkynyt yhtään saamenkielistä kirjaa. Sen sijaan silmiini osui Aleksis Kiven "seitsemän veljestä". Se oli ensimmäinen kirja, jonka kirjastosta lainasin. Kun ryhdyin sitä lukemaan panin merkille, että sen kieli oli minulle aivan uutta, suorastaan tavatonta ja poikkeavaa, joka tempasi välittömästi mukaansa. Siinä puhuttiin kaukana korvessa Impivaarassa elävistä seitsemästä veljeksestä reilulla ja rikkaalla suomenkielellä. Se sytytti minut ja osoitti miten rikas suomenkieli on. Olin kirjan luettuani täysin myyty.

Sellainen herätti minussa, ujossa päähän potkitussa saamelaispojassa monia pelastavia ajatuksia. Lukiessani minulle selvisi se, että koko teoksen johtava henki oli juuri sitä mitä meiltä saamelaisilta puuttui ja mitä me olisimme tarvinneet. Seitsemän veljeksen tarina levitti eteeni sen miten Jukolan veljekset kapinoivat ympäröivän maailman ankaruutta ja pakkoa vastaan. Ympäristöhän yritti ankaralla kädellä tarttua heidän elämäänsä aivan samalla tavalla kuin meidän saamelaisten elämään ja asettaa siihen omia tiukkoja vaatimuksiaan. Se pelotteli ja uhkaili, kun veljekset eivät taipuneet ja mukautuneet. Sen sanomassa oli lannistavaa esimerkkiä meille saamelaisillekin.

Kuten sanoin tunsin kirja aiheen itselleni läheiseksi ja seitsemän veljesten kieli avasi minulle uusia näkökulmia suomen kielen rikkauteen. Kun olin lukenut kirjan tunsin, että me saamelaiset elimme hiukan samanlaisessa tilanteessa kuin nuo herran kukkarossa Impivaarassa eläneet seitsemän veljestä ja että jotakin tarvitsi tehdä mutta mitä. Muistan miten sodan kokeneina monet saamelaiset tunsivat raskaana ympäristön painostuksen: eräänlaisen pidättäytyvyyden. Heistä ei saanut apua.

Meidän saamelaisten keskuudessa oli tuohon aikaan useitakin Jukolan Juhanin kaltaisia kavereita, joita muutamien kavereiden ilkeät puheet olivat kovasti satuttaneet. Kiven seitsemää veljestä lukiessa minusta tuntui siltä, että meidän saamelaistenkin olisi hyvä näitä tiedossa olevia vaikeuksia paeta Impivaaran kaltaiseen korpeen ja jättää tämä paha lantalainen maailma sen saamelaisia sortavat pahat lantalaiset tänne suomalaisten kyläpaikoille. Kun kysyin sitä olivatko monet saamelaiset niin tehneet, kirjastonhoitaja Lehtola ei osannut vastata.

Aihe kuitenkin kiinnosti minua Kiven tekstejä lukiessa. Eiväthän loppujen lopuksi Jukolan veljeksetkään voineet paeta maailmaa, vaikka kuinka yrittivät. Syrjäinen elämä toisista ihmisistä ei näet kuitenkaan käynyt ennen pitkään laatuun. He tarvitsivat sittenkin toisten ihmisten tukea tukea ja apua. Heidän oli aivan samalla tavalla kuin me tänne Inariin asettuneiden porosaamelaiset solmittava suhteet muihin ihmisiin, jotka eivät olleetkaan niin pahoja ja kiukkuisia kuin monet luulivat.

Tarvittiin vain aikaa, tilaisuus rauhalliseen harkintaan ja sopiva välittäjä, niin kunnolliset suhteet saatiin syntymään. Mutta tämän perusteena oli kuitenkin minulle se, että Jukolan veljekset olivat Impivaaran korvessa eläessään hankkineet toisten luottamuksen ja kunnioituksen. Koin, että siitä meidän saamelaistenkin kannattaisi ottaa opiksi. Eikä vaan aineellisen vaan myös henkisen kulttuurin saralla Impivaaran korvessa aherrettiin aivan samalla lailla kuin joissakin Inarin erämaissa sijaitsevissa saamelaiskylissä. Veljekset osoittivat pystyvänsä ruumiilliseen työhön, mutta osoittivat kykenevänsä osallistumaan myös henkiseen elämään tasavertaisina toisten kanssa. Koin tämän kirjan keskeisenä, herättävänä sanomana. Myös koulun harrastelijateatterissa näyttelimme Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Itse näyttelin Juhania.

Aleksis Kiven kirjan filosofia seitsemästä veljeksestä antaa myös meille nykypäivän saamelaisille lujan pohjan omaa toimintaamme varten. Me saamelaiset emme voi jäädä katkeroituneina miettimään kohtaloamme, me emme voi heittää kaikkea ja paeta korpeen tai erämaahan vaikeuksiamme.

Aleksi Kiven seitsemän veljestä taideteoksena on kohonnut sitä mukaa kun tutkimus on edistynyt. Seitsemässä veljeksessä käytetty kieli on näennäisestä helppoudestaan huolimatta taidokasta ja vaativaa. Korkea usko hengen mahtiin ja tiettyihin suomalaiskansallisiin perusarvoihin näkyy punaisena lankana läpi koko Kiven tuotannon. Edellä sanotun lisäksi nousee seitsemän veljestä aivan omaan arvoon siksi, että se on todella kansan syvistä riveistä kummunnut. Seitsemän veljeksen syntysijoja ovat olleet talvisin savupirtit ja kesäisin suomalainen maisema, kattonaan taivaan sini ja valkeat yöt. Seitsemän veljestä ei ole ainoastaan herättänyt ja innostanut minua, vaan lisännyt kiinnostustani suomalaisten ja saamelaisten yhteisiin juurin.

Seitsemän veljestä tarinasta voi ammentaa sitä viisautta ja elämänkokemukseen perustuvaa näkemystä, jota siinä on ehtymättömiin asti ja joka on auttanut suomalaisten ja saamelaisten esi-isiä selviämään vaikeuksistaan.

Meidän ei myöskään kannata elätellä vihaa suomalaisia kohtaan ja hautoa kostoa. Meidän saamelaisten on niin kuin seitsemän veljestä käytävä yhteistyöhän kaikkien mahdollisten tahojen kanssa. Parasta minusta on Aleksis Kiven seitsemään veljekseen sisältyvä katsomus, joka on voimakkaan optimistinen ja pääpiirteiltään täysin realistinen. Ja vaikka Aleksis Kivi on suomalainen niin juuri näitä Kiven näkemystä me saamelaiset juuri nyt tarvitsemme: uskoa parempaan tulevaisuuteen.