Veli-Pekka Lehtola väitti inarilaisessa julkaistussa vastineessaan Aune Kuuvan Kuuvan kirjoitukseen, että samaan alkuperäisväestöön kuuluvat sukulaissuvut olisivat vastakkain tässä Ylä-Lapin alkuperäiskansakiistassa. Haluan oikaista tämän väitteen, näin ei ole asianlaita. Aune kertoo kirjoituksessaan siitä kyselystä, jonka saamelaiskomitea teki 1970-luvun alussa. Komitea halusi koevaaleja varten tarkemmin selvittää saamelaisten määrää, koska oli kulunut jo toistakymmentä vuotta siitä kun haastattelijat olivat selvitelleet edellisen kerran saamenkieltä puhuvien saamelaisten määrää. Postituskysely perustui siis siihen aineistoon joka oli Erkki Nickkulin pro gradu opinnäytetyös perustana. Se myös oli jo tuolloin tiedossa, että tämä aineisto ei ollut mitenkään kattava. Itsekin muistan miten moneen saamelaistaloon tuli tällainen lomake. Muistan myös miten monet, varsinkin vanhemmat jättivät vastaamatta tällaiseen kyselyyn.

Historiallisesti ja moraalisesti kyseenalaisia uustulkintoja ovat saamelaisten ja lappalaisten alkuperäisyydestä esitelleet mm. Pekka Sammallahti ja Veli Pekka Lehtola. Eräs saamelaisen alkuperäiskansan myytin tehtävä on ollut luoda sekä ns. saamelaisyhteisöä itseänsä määrittäviä rajoja että yhteisön rajoja suhteessa muihin. Tässä mielessä saamelaisen alkuperäisväestön syntyä, sukulaisuussuhteita ja yhteistä sukupuuta koskevat myytit ovat olleet elintärkeitä saamelaisjohtajille, koska niillä pyritään määrittämään kuka kuuluu sisäpiiriin ja kuka ei. Niillä voidaan halutessa määrittää myös yhteiset esi-isät.

Tällainen rajanveto on kuitenkin osoittautunut mitä suurimmassa määrin poliittiseksi kysymykseksi. Saamelaisilla ja lappalaisilla on yhteiset esi-isät, vaikka tämän käräjien poliittinen johto kieltääkin, leimaten lappalaiset kautta linjan suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiksi sillä riitteenohuella perustelulla, että lappalaismerkintä vanhoissa viranomaisasiakirjoissa ei sataprosenttisesti takaa kyseisen henkilön etnistä saamelaisuutta.

Saamelaiskäräjät on käyttänyt myyttiään omasta alkuperäiskansasta perustelemaan paitsi aluevaatimuksiaan, myös vaatimuksia pitää historian pitkässä perspektiivissä aivan äskettäin inarinsaamelaisten alueelle pysyvästi asumaan muuttaneita porosaamelaisia kyseisen alueen alkuperäisväestönä, ja peräti ainoana. Tälle vaatimukselle etsitään lisätukea väitteestä että pohjoissaamelaiset polveutuvat samoista esi-isistä kuin inarinsaamelaiset. Tällöin inarinsaamelaiset kelpaavat kyllä saamelaisten jälkeläisiksi, vaikka heidät heti sen jälkeen kielletään.

Muuten etenkin Inarin alueen pohjoissaamelaiset ovat huonosti perillä todellisesta polveutumisestaan Norjasta ja Ruotsista 1800-luvun jälkipuoliskolla Suomeen muuttaneista porosaamelaisista. Tämä on sitäkin oudompaa, kun samat pohjoissaamelaiset ideologit hokevat kuinka sukuyhteisö on peräti keskeinen osa saamelaista kulttuuria, ja että tämä sukuyhteisö tunnistaa erehtymättä kuka on saamelainen ja kuka ei; tämä erehtymätön perimätieto ja elävä, terve sukuvaisto tietää kertoa heille että inarinsaamelaiset eivät ole saamelaisia.

Tämä Suomen pohjoissaamelaisten jyrkästi tietoon ja epätietoon jakautunut tietoisuus omasta etnisestä alkuperästä selittyy käsityksellä, että asema "tulokkaina" olisi jotenkin vähemmän kunnioitettu, vaikka poro- eli tunturisaamelaisten perinteiseen omakuvaan onkin kuulunut muitten yläpuolella oleminen.

Toinen selittävä tekijä Suomen pohjoissaamelaisten jakautuneelle alkuperätietoisuudelle on, että Inarin alueen pohjoissaamelaisten tosiasiallinen muuttohistoria - muuttaminen Inariin valtakunnanrajojen yli paljon niiden käymisen jälkeen - on omiaan heikentämään muodollisesti pohjoissaamelaisten asemaa alkuperäiskansana tällä alueella. Jatkuvan asumisen ja polveutumisen tunnusmerkkien puuttuessa tai ollessa vähintäänkin tulkinnanvaraisia, ILO-sopimuksen tuntemista alkuperäiskansan tunnusmerkeistä jää jäljelle vain pohjoissaamelaisten oma käsitys itsestään nykyisen asuinalueensa alkuperäiskansana, eli lähinnä hyvin subjektiivinen tunnusmerkki.

Samalla tämä väestöryhmä ei halua vastavuoroisesti antaa merkitystä muiden saamelaisryhmien - inarinlappalaisten ja metsälappalaisten - subjektiiviselle käsitykselle, jonka mukaan nämä kokevat itsensä alkuperäiskansaan kuuluviksi niin yksilöinä kuin yhteisöinä. Lisäksihän inarin- ja metsälappalaisten alkuperäiskansa-aseman puolesta puhuu polveutuminen siitä väestöstä, joka on asuttanut heidän alueensa ennen sen tulemista valtakunnan hallinnon piiriin ja ennen valtakunnanrajojen muodostumista. Pohjoissaamelaisille ei riitä se, että he kieltävät näiden ryhmien saamelaisuuden ja alkuperäkansa-aseman, vaan he vaativat peräti oikeutta saada tulkita ja päättää, kenet näiden pienempien ryhmien jäsenistä voidaan hyväksyä saamelaisiksi. Seulonta tapahtuu saamelaiskäräjien vaalilautakunnassa jossa pohjoissaamelaisilla on enemmistö, ja päätökset ovat useimmiten hylkääviä.

Tosiasiassa, historiallisesti, asia on jokseenkin yksiselitteinen; lappalaiset ja saamelaiset ovat samaa väestöä. Molemmat ovat lappalaisia, tai jos ilmaisua pidetään poliittisesti korrektimpana, saamelaisia. Suurporonhoito on kehittynyt peuran metsästyksestä, ja vastaavasti porosaamelainen kulttuuri ja siihen perustuva pohjoissaamelainen identiteetti on kehkeytynyt metsä- ja kalastajasaamelaisten keskuudessa ja eriytynyt siitä. Inarinlappalaisten ja pohjoissaamelaisten kesken on vanhastaan ollut jossain määrin sukulaisuussiteitä, ja nämä ovat lisääntyneet sen jälkeen kuin pohjoissaamelaisia muutti Inarin lapinkylän alueelle. Samoihin aikoihin seka-avioliitot myös suomalaisperäisten uudisasukkaiden ja molempien saamelaisryhmien välillä on yleistynyt, niin että mikään näistä ryhmistä ei ole "rodullisesti puhdas".

Saamelaisten/lappalaisten keskuudessa pohjoissaamelainen ryhmä saavutti kuitenkin määrällisen ylivoiman, ja kiitos säilyneen saamenkielensä (pohjoissaamen) sen onnistui myös saavuttaa kulttuurinen ja poliittinen ylivoima-asema, hegemonia. Julkisuudessa ja valtakunnan tason päättäjien käsityksissä saamelaisuus oli sellaista kuin mitä pohjoissaamelaisuutta kuvattiin ja miltä sen haluttiin näyttävän; saamelaisuus puettiin pohjoissaamelaiseen asuun ja se tarjosi itseään yleissaamelaisuutena. Vastaavasti pienempien saamelaisryhmien kuva yleisessä tietoisuudessa haalistui. Koltat olivat kyllin erottuvia liuetakseen yleissaamelaisuuteen kiitos kulttuurinsa ulkoisten tunnusmerkkien, mutta inarinlappalaisten pienen kieli- ja kulttuuriryhmän oli vaikea pitää olemassaoloaan esillä, ja metsälappalaisille tämä oli lähes mahdotonta, koska he olivat kadottaneet sekä kielensä että selvästi näkyvät kulttuurinsa ulkoiset tunnusmerkit.

ILOn sopimuksesta syntynyt keskustelu on tehnyt tilaa lappalaisten ja saamelaisten tilan myyttisten perusteiden uudelleen arvioimiseksi. Tämän henkiin herätetyn alkuperäiskansanmyytin tarkoituksena oli määritellä suppeamman saamelaisen alkuperäiskansan rajat niin että sen sisälle mahtuisivat vain pohjoissaamelaiset, osa inarinlappalaisista ja vielä koltat. Inarinlappalaisista loput määriteltiin ulos leimaamalla heidät ensisijaisesti kieliperusteella joko saamelaisuudestaan luopuneiksi ja suomalaistuneiksi, tai alunperinkin suomalaisperäisiksi. Metsälappalaisten olemassaolo kiistettiin kokonaan ja jyrkästi.

Rajanveto tuntuu olevan saamelaiskäräjille ja sen vaalilautakunnalle hyvinkin helppo tehtävä - onhan sen käytettävissä jonkinlainen korkeampi tieto, joka ei kaipaa perinteistä "kolonialistista tiedettä", vaan jolle riittää "saamelaistutkimus", joka heikoimmillaan ei ole sen kummempi kuin muutkaan New Age-tiedonmuodostamismenetelmät. Vähänkin kriittisempi rajojen vetäjä näkee pian, että tehtävä on erittäin vaikea, koska on kysymys pitkälti väestöstä, jolla on sama kulttuuri, sama kieli, samat kulttuuriset tavat kuin naapureilla ja joka on elänyt yhdessä samalla alueella. Kulttuurieroja voidaan toki havaita, mutta ne liittyvät enemmän ulkoisiin tunnusmerkkeihin kuin kulttuuriin sanan syvemmässä merkityksessä. Lisäksi kulttuurierot yksilöiden välillä ovat suuremmat kuin ryhmien välillä.

Etnisten saamelaisten ristiriitaiset väestövaatimukset ovat antaneet lisävirikettä saamelaisten alkuperäiskansamyytin luomiselle, joka olisi tukenut näitä vaatimuksia, jonka mukaan porosaamelainen kansanryhmä olisi asettunut tietylle alueelle muita aiemmin. Tämä myytti nautti suosiota myös siksi, että yhteiskunnallisen murroksen kriisi ja kokemus kaikesta menneestä "saamelaisten sorrosta" saivat hakemaan jonkinlaista lohtua menneisyyden mytologisoidusta versiosta. Synnytettiin mielikuva menetetystä kulta-ajasta, joka oli luotavissa uudestaan rakentamalla uusi Sápmi, Saamenmaa, joka yhdistäisi ja kattaisi Ruotsin, Norjan, Suomen ja Venäjän saamelaisalueet, ja lisäksi muutkin alueet, joilla saamelaisia asuisi ja jossa voitaisiin löytää näyttöä muinaisesta saamelaisesta asutuksesta.

Saamelaisen, muut pois sulkevan alkuperäiskansamyytin oikeaksi todistamista varten tuli tärkeäksi saada saamelaiset tunnustettua virallisesti alkuperäiskansaksi, johon käytettiin poliittista saamelaismääritelmää. Eräät tutkijat ovat ottaneet elämäntehtäväkseen todistaa että saamelaiset ja lappalaiset ovat eri väestöä. Mitkään objektiiviset tekijät eivät ole näille herätyksen saaneille tukijoille merkinneet mitään. Saamelaisten ja lappalaisten yhteisen asutuksen ja sukulaisuuden jatkumo Pohjoiskalotilla ei heille kelpaa. Tällaisten tutkijoiden suosituimpiin metodeihin kuuluu pinnallisten yhteyksien vetäminen ja asutuksen muotoutumisen periaatteiden huomiotta jättäminen.

Myyttien luojat ja ylläpitäjät eivät ota myöskään huomioon fyysistä antropologiaa, joka osoittaisi geneettisen samankaltaisuuden todisteiden painoarvon. Tällaisten kirjoittajien tapa käyttää historiallista todistusaineistoa on vähintäänkin valikoiva. Tällaisten myyttien puolustajat eivät koskaan unohda mainita omien käsitystensä "objektiivisuutta" eivätkä unohda syyttää ammattihistorioitsijoita ideologisesta väärentämisestä, mikäli nämä uskaltavat olla eri mieltä tai edes kriittisiä. Historiallisen tiedon valtavirran väitetään olevan saamelaisvastaisten vihamielisten voimien tuottamaa, olivatpa nämä sitten uuslappalaisia tai keitä tahansa, jotka ovat salaliitossa saamelaisia vastaan.

On vaikeaa arvioida, kuinka suurta suosiota nauttii perustuslaissa kanonisoitu myytti, että saamelaiset ovat Suomen ainoa alkuperäiskansa. Jonkinlaisia osviittoja siitä kuitenkin voi löytää. Tätä myyttiä on syötetty lehdistössä ja sitä on esitelty sähköisessä mediassa. Saamelaiset - tässä siis pohjoissaamelaiset - on pääosin esitetty uhrin roolissa, ja he ovat kritiikittä saaneet levitellä näkemystään jonka mukaan heidän saamelaisiksi hyväksymättä jättämät henkilöt jotka pyrkivät saamaan virallisen tunnustuksen saamelaisuudelleen ovat pahoja, vilpillisiä vallan ja aineellisen hyödyn tavoittelijoita, "saamelaisvastaisia" voimia joiden tärkein tavoite on tuhota saamelainen kulttuuri soluttamalla saamelaiskäräjät ja näin sulattaa saamelaiset pääväestöön.

Vanhoja saamelaisia myyttejä ylistäviä kirjoja on julkaistu runsaasti, mutta tämän tuoreen alkuperäiskansamyytin kuulumista vanhemman myyttisen aineksen jatkoksi ei ole tajuttu. Päinvastoin, tähän alkuperäiskansamyyttiin kuuluvia aineksia on esitelty kauniissa ja vetoavissa kuvateoksissa historiallisina tosiseikkoina. Pudotessaan pääväestön keskuudessa rakennemuutoksen ja laman muokkaamaan suotuisaan henkiseen maaperään, täyttämään yksinkertaisen ja hyvän elämän kaipuuta, tästä alkuperäiskansamyytistä on muodostunut lähes vallitseva yleistajuinen selitys saamenkansan menneisyydestä. Inarin kohdalla ajatuksesta pohjoissaamelaisten katkeamattomasta yhteydestä muinaisiin inarinsaamelaisiin pyritään jatkuvasti osoittamaan vastoin tosiasioita. Tällaiset sepitelmät ilmentävät huolestuttavalla tavalla sellaisia erottavia rajalinjoja, joita vain kiihkokansallinen keskustelu saattaa nostaa ja pyrkiä kaunopuheisesti vahvistamaan. Niissä vedetyt rajalinjat kertovat siitä, että inarinsaamelaiset koetaan aitosaamelaisuuden suurimmaksi uhkaksi. Ne ovat myös todisteita monien alueen alkuperäiskansan alkuperään liittyvistä päähän pinttymistä ja osoittavat miten saamelaiskansalliset identiteetit ovat jatkuvien uudelleen arvioinnin kohteena.