Avoin kirje oikeusministeri Lindströmille

Lähestyn Teitä asiasta, joka koskee saamelaisten ja erityisesti Suomen alkuperäisten saamelaisten oikeuksia.

Saamelaismääritelmää ehdotettiin edellisen hallituksen rauenneella saamelaiskäräjälakiesityksellä edelleen kavennettavaksi. Pelkään että oikeusministeriön saamelaisasioita hoitavien virkamiestenkin piirissä vallitsee edelleen epäselvyyttä siitä, miten kansainvälinen alkuperäisoikeuden mukaan määritellään alkuperäiskansa ja mitä oikeuksia laajempaan alkuperäiskansaan kuuluville pienemmille alkuperäiskansayhteisöille kuuluu. Epäselvyyttä on esimerkiksi niinkin keskeisessä asiassa kuin siinä kenelle kuuluu oikeus päättää millä tavoilla ja perusteilla alkuperäiskansa tai alkuperäiskansayhteisö hyväksyy jäsenensä ja kenelle tämän vallan harjoittaminen yksittäistapauksissa kuuluu.

Kataisen hallituksen esitystä tukenut Pekka Sammalahden asiantuntijalausunto ei tuonut näihin asioihin lainkaan selvyyttä. Lausunto ei myöskään selventänyt Suomen Lapin alkuperäisen saamelaisväestön kolonialisoimisprosessia, jossa tämän alkuperäisväestön saamen kieli vaihtui suomenkieleksi. Prosessi on kestänyt keskiajalta tähän päivän asti mutta väestön geneettinen perimä tai tietoisuus alkuperästään ei ole missään vaiheessa kielen vaihtumisen myötä muuttunut toiseksi. Silti saamelaismääritelmän kulmakivenä on Suomessa jo kauan ollut kieliperuste. Tälle ei löydy tukea kansainvälisestä alkuperäiskansaoikeudesta, koska on enemmän sääntö kuin poikkeus että alkuperäiskansat ovat menettäneet alkuperäisen kielensä jouduttuaan kosketuksiin uuden pääväestön hallinnon ja kulttuurin kanssa.

Kieliperusteinen saamelaismääritelmä synnytettiin ilman mitään taustaselvityksiä väestön historiasta, maaoikeuksista tai kulttuurista. Kieliperusteisen saamelaismääritelmän syntyhistoria on ollut kaikesta Lapin asuttamiseen liittyvistä kysymyksistä täysin irrallinen ilmiö, ja sen seurauksena on ollut Suomen alkuperäisen, historiallisista syistä saamenkielensä menettäneen saamelaisväestön määrittäminen ulos saamelaisuudesta. Sen tilalle on astunut toisenlaisista historiallisista syistä saamenkielensä kauemmin säilyttänyt saamelaiskerrostuma, joka periytyy pääosin vuosien 1865 ja noin 1910 Norjasta ja Ruotsista muuttaneista porosaamelaisista, jotka puhuivat omaa kieltään, pohjoissaamea.

Kulttuurisista ja kielellisistä eroistaan huolimatta nämä kaksi saamelaiskerrostumaa ovat pohjimmiltaan samaa yhteistä saamen kansaa. Myöskään näiden kahden saamelaisryhmän nykyisestä elämänmuodosta ei ole osoitettavissa eroja jotka oikeuttaisivat nykyisen jaon virallisesti hyväksyttyihin etnisiin kielisaamelaisiin ja hyväksynnän ulkopuolelle jätettyihin eli statuksettomiin saamelaisiin. Päinvastoin saamelaisrekisteriin kuuluvilla ja kuulumattomilla verisukulaisilla on paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

Uusimpien tutkimusten perusteella tiedetään varmuudella, että lappalaiset pakotettiin lainsäädännöllä jo vuodesta 1602 lähtien asumaan sukumaittensa puitteissa, joista oli tullut veromaita. Veromaa tarkoitti perheenpään omistamaa maata, veron maksaminen oli omistuksen tunnusmerkki ja edellytys. Lainsäädäntö tiukentui niin, että vuodesta 1655 jo kolmen vuoden autiona olo riitti perustaksi maanomistuksen menetykseen. Samoin se on tiedossa, että porosaamelaisuus on Suomen alueella historiallisesta näkökulmasta katsottuna varsin uusi ilmiö, sillä alkuperäinen kulttuurimuoto Suomen puolella on ollut metsästyksen ja kalastuksen ohella lappalaisten harjoittama pienimuotoinen poronhoito.

Suomen alueen lappalaisille määrättiin suomenkieli viralliseksi tulkattavaksi kieleksi jo vuodesta 1745 lähtien ja vuodesta 1863 lähtien he saivat virallisesti asioida mm. tuomioistuimissa ruotsinkielen lisäksi suomeksi. Vastaavasti se tiedetään, että 1850-luvun jälkeen Norjassa oli kehitys sellainen, että vain norjankieliset saivat omistaa maata ja poronhoito puolestaan oli sallittua ainoastaan saamenkielisillä. Suomessa tällaista jakoa ei tehty.

Raja- ja rauhansopimusten mukaan oli lailla kielletty, että Norjan tai Ruotsin alamainen pystyi omistamaan maata tai oikeuksia Suomen alueella. Norjan lappalaisten käyttämä alue (vuokra-alue) oli huomattavasti suppeampi kuin nykyinen saamelaisalue. Vastaavasti tiedetään, että 1700-luvulta lähtien Suomen lappalaiset alkoivat perustaa uudistiloja omille veromailleen turvatakseen asemansa. Tilojen perustaminen nimenomaisesti suojasi lappalaisten kulttuurimuodon ja elämäntavan, mikä on näkynyt kautta aikojen tiloihin liittyvässä oikeuskäytännössä mm. korkeimman oikeuden tuomioissa vesipiirirajankäynnin yhteydessä.

Se myös tiedetään, että 1800-luvun puolivälin tienoilla käytännöllisesti katsoen kaikki Suomen silloiset lappalaiset olivat perustaneet uudistilan ja maakirjoihin merkattiin lappalaisiksi lähinnä porolappalaiset, jotka olivat pääosin vasta vuoden 1852 rajasulun jälkeen muuttaneet Norjasta tai Ruotsista Suomeen. Näillä poro-, tunturi-, paimentolais-, muutto- eli pohjoislappalaisilla ei siis lain mukaan voinut olla omistusoikeutta maihin tai vesiin paimennuksensa perusteella, mikä käy ilmi myös selvitysmies Wirilanderin raportista. Nämä tulijat toivat myös oman pohjoissaamen kielen tullessaan ja nyt heidän jälkeläiset muodostavat pääosan Suomen saamelaisrekisteriin merkitystä väestöstä. Sammallahden lausunto pyrki selvästi tekemään heidän jälkeläisistään ei vain Suomen alkuperäisväestöä, vaan peräti Suomen ainoan alkuperäisväestön.

Aikaisempiin tutkimuksiin perustuvat virheelliset tulkinnat ovat tähän mennessä johtaneet turhaan väestöryhmien väliseen vastakkainasetteluun Lapissa.

Saamelaiskäräjien ja Pekka Sammallahden esiin nostamat väitteet voidaan nyt kautta linjan osoittaa kyseenalaiseksi uusimpien tutkimustulosten perusteella. Vuonna 2008 väitelleen Enbusken arkistolöytöihin perustuva väitöskirja valaisee monipuolisella tavalla aiemmin pimentoon jääneitä nurkkia mm. siitä miten Suomen lappalaiset antoivat perustaa itselleen uudistiloja ikivanhoille sukumailleen jo silloin kun suomalaisperäiset uudistilat heidän kotiseuduillaan olivat vielä varsin harvalukuisia. Vaikka tämä merkitsi hiljaista kulttuurimuutosta Suomen lappalaisille, se ei pyyhkinyt heidän saamelaisuuttaan olemattomiin.

Väitöstutkimuksessa on selvitetty pitkän aikavälin asutushistoriaa, maiden ja vesien käyttöä sekä rajojen, hallinnon ja lakien, elinkeinojen sekä verotuksen vaikutusta historiallisen Kemin Lapin ja Enontekiön alueella. Tarkastelu liittyy yhdeltä osin nykyaikana kiistaa synnyttäneeseen Lapin maaoikeuskysymykseen ja siinä yhteydessä esitettyjen historiantulkintojen luotettavuuteen. Enbuske osoittaa vakuuttavasti, että kaikki mitä Lapissa on tapahtunut tai esiintynyt, on ollut aina vain osa jotakin suurempaa kokonaisuutta.

Näiden kokonaisuuksien selvittämisessä hän on onnistunut erittäin hyvin. Enbusken väitöskirja osoittaa vakuuttavasti, että tällaisesta kokonaisuudesta ei voida eristää erikseen esimerkiksi sellaista, joka todistaisi, että ulkomailta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Sompion tai Inarin alueelle muuttaneet porolappalaiset olisivat Suomen alkuperäiskansaa.

Sen sijaan koko Lapin historiallinen elämä on ollut alituista virtaavaa kehitystä ja kaikki sen ilmiöt ovat mukana tässä kehityksen virrassa, sen eri kohdissa tosin, mutta kuitenkin siinä mukana ja muihin ilmiöihin ja näiden yhdessä muodostamaan kenttään tiukasti sidottuina.

Enbusken ja Sarivaan erinomaiset tutkimukset osoittavat vakuuttavasti, että historiallisen kehityksen näkökulmasta ei ole kovin mielekästä rajata jokin tietty ajankohta (1875), josta lähtien voidaan määrittää etnisen nykysaamelaisuuden alkaneen tai että suomalaisuus on syrjäyttänyt Suomen alkuperäisten saamelaisten kulttuurimuodon muuntaen heidät saamelaisista suomalaisiksi.

Enbusken, Sarivaaran ja Joonan tutkimukset purkavat erinomaisella tavalla niitä myyttejä, jotka tähän asti ovat pyrkineet osoittamaan, että porosaamelaiset olisivat Suomen ainoa ja oikea alkuperäiskansa.

Enbuske on tarkastellut Lapin asutushistoriaa aikalaisymmärryksen ylittävissä teoreettisissa kehyksissä ja konteksteissa. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että historiantutkimuksessa ja varsinkin oikeushistoriallisessa tutkimuksessa esitetyt Lapin menneisyyden tulkinnat ovat olleet monelta osin harhaanjohtavia ja suorastaan myyttisiä. Siksi myös useille historiallisen kehityksen pohjalta tehdyille nykyajan oikeudellisille tulkinnoille valtion maiden ja vesien siirtämisestä saamelaisten omistukseen/hallintaan ei ole perusteita.

Tutkimuksen perusteella ei voi muuta kuin todeta, että termit kuten alkuperäiskansa, saamelainen ja lappalainen eivät ole historian valossa absoluuttisia määreitä, vaan riippuvaisia siitä kenellä on ollut valta määritellä ne. Sitä ei myöskään ratkaise Sammallahden lausunto ja siihen liittyvät perustelut saamelaismääritelmästä. Sen ratkaisi KHO:n vuonna 2011 tekemä ratkaisu, joka nojasi kaiken muun lisäksi YK:n syrjinnänvastaisen komitean CERD:in arvovaltaiseen kantaan. Pyrkimyksessään kumota tämä KHO:n kanta Suomen saamelaiskäräjien onnistui saada CERD:in tuottamaan uudemmassa lausunnossa lähes päinvastainen kanta. Valitettavasti komitea menetti samalla tuntuvan osan siihenastisesta arvovallastaan, eikä KHO voine jatkossa tanssia CERD:in pillin mukaan koska sitä näyttäisi todellisuudessa soittelevan Suomen saamelaiskäräjät.

Yleisesti voidaan todeta, että perustuslakivaliokunta on ollut oikeusministeriötä paremmin perillä asiain tilasta, Lapin asutushistoriasta ja etenkin lappalaisten oikeusasemasta. Asiaan joutui myös meidän nykyinen presidentti Sauli Niinistö perustuslakivaliokunnan jäsenen ominaisuudessa tutustumaan, mikä tuli ilmi hänen tervehdyksessään 3.4.2012 saamelaisen kulttuurikeskus Sajoksen avajaisissa.

Perustuslakivaliokunta on myös perehtynyt asiaan aikaisemmilla tutustumismatkoilla ja seminaareissa väestön kanssa suoraan keskustellen. Eduskunnan ja hallituksen vaihtuminen luo tarpeita päivittää tilanne, jotta tämä perustuslaillisten oikeuksien turvaamisen kannalta tärkeä tieto säilyisi elävänä. Samalla valiokunta saa uusinta tutkimustietoa ILOn sopimuksen edellytyksistä (Sarivaara ja Joona). Itse ILOn alkuperäiskansasopimuksesta voidaan todeta seuraavaa. Jos poliittisesti aiotaan viedä asiaa eteenpäin sopimuksen ratifioinnin suuntaan, on ehdoton edellytys, että asiaa valmistelee aidosti kaikista ryhmistä, siis sekä lappalaisista että saamelaisista, koostuva asiantuntijaryhmä, ja kaikkien edustus on mukana.

Edustusmandaatin on lähdettävä näistä ryhmistään itsestään, sen aitous tulee olla kiistattomasti todennettavissa. Saamelaiskäräjien edellisen lakityöryhmänkohdalla soveltama ala-arvoinen käytäntö nimittää itsevaltaisesti esim. inarinsaamelaisten edustajiksi itselleen sopivia henkilöitä, joilla mahdollisuus on joku etäinen sukulaisuussuhde inarinsaamelaisiin, ei kerta kaikkiaan kelpaa sen paremmin kuulemiseen kuin osallistumiseen. Vain laajasti alueen koko väestön hyväksymät alkuperäiskansaoikeudet ovat kestävällä pohjalla. Siksi mahdollisen ratifioinnin suunnittelun tulee perustua läheiseen yhteistyöhön myös alueen muun väestön kanssa. Kunnallinen ja mahdollisesti maakunnallinen itsehallinto ovat tärkeitä tasoja joiden puitteissa on kehitettävissä uusia, kestäviä ratkaisuja.

Selvitys tulee perustaa eri väestöryhmien nykyisiin ja puuttuviin oikeuksiin ja todellisen oikeusaseman analyysiin, eikä poliittisiin iskusanoihin. Pohjana on väestöryhmien historia, asutus ja elinolot sekä saamelaisalueella että sen ulkopuolella, mikä kuuluu myös tarkasteluun. Sammallahden lausunnossa ei näitä seikkoja sivuta lainkaan.

. Korkeimman hallinto-oikeuden päätös vuodelta 2011 ei ole pelkkä viesti tai signaali tapahtuneesta. KHO:n päätös oli jo vähintään välillisesti valtion puolelta tunnustus lappalaisten alkuperäisyydestä. Vaikka päätöksessä ei ratkottu yksittäisiä oikeuksia, se koskee olennaisella tavalla itseidentifikaatiota. Tässä tapauksessa lappalaisia, heidän asutustaan, tilahistoriaansa ja muuta verrattiin saamelaisten vastaavaan siitä syystä, että mittapuuna oli lain saamelaismääritelmä. Historia sai merkitystään oikeudellisen tiedon ja lain sisällön kautta, kun lainsäätäjä ei ollut sitä tehnyt, vaikka se luonnollisena olisi kuulunut sille.

Saamelaisrekisterikään ei sovellu suoraan ratkaisun avaimeksi, mutta sen sijaan nyt uudelleen löydetty, myös aikoinaan kopioitu alkuperäiskansarekisteri vuosilta 1722-1900 on suora listaus alkuperäisistä lappalaisista ja sittemmin heistä osaa on alettu kutsua kielen perusteella saamelaiseksi: tämä rekisteri on kuvattu alkuperäisistä asiakirjoista ja on tehty valtion toimesta jo aiemmin saamelaishallintoa alun perin suunniteltaessa. Rekisteri on erittäin tarkka ja se voidaan sähköisenä helposti täydentää tähän päivään, jolloin se on jo melkein täydellinen; sukuselvitykset ulottuvat aina kirkonkirjojen pitämisen alkuun 1640-luvulle Ruotsi-Suomessa.

Nyt olisi aika palata uudestaan näihin määritelmiin ja korjata vastaamaan ne historiallisia tosiasioita. Mikäli Enbusken, Joonan ja Sarivaaran tutkimustuloksia ei oteta huomioon korjattaessa lainsäädäntöä vastaamaan historiallisia tosiasioita, tarkoittaa se sitä, että ILO-sopimuksen ratifioiminen saamelaismääritelmän pohjalta siirtäisi valtaosan Ylä-Lapin todellista alkuperäisväestöä siirtolaisen asemaan ja johtaisi siten myös syrjintään alueen tätä vanhinta väestöä, lappalaisia kohtaan.

Historiaan kannattaa tässä tukeutua muutoinkin. Siinä on se kuuluisa historian tuomio, jolla ei tarkoiteta tutkijain saamia tuloksia vaan jälkimaailman niiden perusteella tekemää arviota menneisyyden ihmisten teoista. Menneitä vääryyksiä ei voi oikoa jälkikäteen eikä historian tuomio enää ylety todelliseen syylliseen kuningas Kustaa Vaasaan, joka mahtikäskyllään 1500-luvulla julisti lappalaisten maat - jos kohta myös talonpoikaiskylien ulkopuoliset maat ja erämaat - Jumalalle, kuninkaalle ja kruunulle kuuluviksi.

Kuninkaallinen kirje oli aikansa perustuslailliselta kannalta vähintäänkin kyseenalainen, sillä kuningas oli hallitsijavakuutuksessaan luvannut suojella kaikkien laillisia oikeuksia ja omaisuutta. Suomen valtio hallinnoi nyt näitä maitaan ominaan, mutta ilman laillista saantoa. Vaikka keskiaikaisen laillisen oikeustilan palauttaminen mykyaikana tuntuu ensiajatuksella mahdottomalta, Norjan esimerkki osoittaa että siihen on kyllä olemassa täysin ajanmukaiset ratkaisumallit. Rakentamalla suomalaiseen sovellusmalliin tarpeellisia varaumia on luotavissa ratkaisu joka kirjaa eriävät näkemykset maahan kohdistuvista oikeusvaateista, mutta tuo meidän ajalle ja lähisukupolville toimivan yhteishallintajärjestelmän.

Avainkysymys Lapissa asuvien väestöjen välisten hyvien suhteiden vakaudelle, suotuisalle kehitykselle ja normalisoitumiselle on alkuperäiskansapolitiikan painopisteen suuntaaminen juuri uusien tutkimustulosten johtopäätöksille. Poliittisilla päätöksentekijöillä on tänään käytettävissään todellinen tietoyhteiskunnan "S-kortti", jota oikeusministeriö tai saamelaiskäräjätkään ei voi sivuuttaa enää noin vain, mikäli se haluaa, että ILO-sopimuksen ratifiointiesteet poistetaan.

Tähän asti määrittelyriidat ja rekisterisaamelaisten vaatimukset valtionmaiden hallinnan siirtämiseksi saamelaisten hallintaan ovat kärjistäneet väestöjen välisiä suhteita Lapissa. Siksi käsite alkuperäiskansa, saamelainen ja lappalainen on juuri ennen muuta ratkaistava uusimman tiedon perusteella harkitun maltillisesti ja perusteellisesti. Sopuhan syntyy vasta sitten kun eri osapuolet pääsevät keskinäisissä neuvotteluissa molempia tyydyttävään lopputulokseen. Kyse on alueellisesta olosuhteiden normalisoinnista, virheellisten toimintojen korjaamisesta ja oikaisemisesta, rauhan ja molemminpuolisen tyytyväisyyden palauttamisesta.

Edellinen eduskunta kaatoi silloisen hallituksen ala-arvoisen, oikeusministeriön ja saamelaiskäräjien suljettuna kabinettityönä valmistellun ehdotuksen saamelaiskäräjälain muuttamiseksi suorastaan murskaluvuin. Näin saatiin torjuttua ennen kaikkea yritys saamelaismääritelmän kaventamiseksi nykyisestään. Vanhan lain jäätyä näin voimaan sellaisenaan, olemme nyt kuitenkin edelleen tilanteessa jossa saamelaismääritelmä on pääosin kieliperusteinen, ja jossa saamelaiskäräjien vaalilautakunta tulkitsee lakiin jäänyttä n.s. lappalaisperustetta jos mahdollista vielä mielivaltaisemmin kuin tähän asti.

Vetoan teihin, arvoisa ministeri, että käynnistätte edellä esittämiemme näkökohtien ja periaatteiden mukaisesti uuden saamelaiskäräjälain uudistamishankkeen joka tekee lopun pienempiin saamelaisryhmiin kohdistuvasta syrjinnästä ja liittää tällä hetkellä statuksettomiksi jätetyt saamelaiset yhteisöt ja yksilöt muiden saamelaisten yhteyteen.

Kaikilla saamelaisyhteisöillä on yhtäläinen oikeus omaan itsehallintoon, ja saamelaisten yhteinen edustuksellinen elin on järjestettävä niin ettei lukumääräisesti suurin ryhmä voi sanella sen politiikka. Kaikkien saamelaisryhmien äänen on kuuluttava tasavertaisesti ja väärentämättömänä. Saamelaisryhmien erilaisuus ei ole uhka saamelaisuudelle, vaan sen voimavara.