Saamelaisten asuinolosuhteiden kehitys
Taustaa
Tarkasteltaessa YK:n alaisen kansainvälisen työjärjestön ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevaan sopimukseen numero 169 ratifiointiin liittyvään hallituksen esitystä, siitä ei ilmene miten elinkeinot sekä maanomistus- ja asuinoloisuhteet ovat kehittyneet. Seuraavassa käsitellään asuinolosuhteiden kehitystä käytettävissä olevien tietojen pohjalta. Elinkeinojen kehitystä on tarkasteltu kirjoituksessa Saamelaisten elinkeinojen kehittymisestä.
Varhainen kehitys
Hyvösen (1970) mukaan Lapin maa- ja vesioikeus on ollut vanhastaan ja on edelleen omaleimaista, ja erityisesti hän viittaa vuoden 1969 porotilalakiin ja kolttien maanjärjestelylakiin. Hyvönen toteaa, että tämän kehityksen juuret ovat syvällä Lapin asutushistorian hämärässä.
Teljen päätöksessä 16.3.1340 vakuutettiin jokaiselle Lappiin asumaan asettuvalle vapaa oikeus (täysi omistusoikeus) valtaukseensa. Myös verovelvollisuus maahan järjestettiin samalla Helsinglannin lain mukaan. Hyvönen toteaakin, että näistä vuosisadoista alkaen tunnetaan lukuisia säännöksiä, päätöksiä ja määräyksiä, jotka ovat olleet luomassa alueen maa- ja vesioikeudellista omaleimaisuutta. "Ne kysymykset joihin varhaisissa säännöksissä on etsitty vastauksia, ovat liittyneet osaksi valtioiden ja kansallisuuksien välisiin eturistiriitoihin, osaksi paikallisen vanhan asutuksen ja uudisasutuksen välisiin ristiriitoihin ja osaksi niihin ristiriitoihin, jotka ovat liittyneet alueen ulkopuolella asuvien erämaanomistukseen ja verotusoikeuteen", jatkaa Hyvönen.
Pohjois-Ruotsin väestölle antamassaan avoimessa kirjeessä vuodelta 1542 Kustaa Vaasa julisti asumattomien erämaiden kuuluvan kuninkaalle ja kruunulle, joka saattoi luovuttaa niitä vapaasti kenelle tahtoi. Vuoden 1683 metsäasetuksessa kruunun yleismaan ja kylien välinen raja määrättiin käytäväksi ja yleismaa julistettiin jälleen kruunun yksityisoikeudelliseksi omaisuudeksi. Tällä tavoin muodostui käsitys valtion omistusoikeudesta kylän rajan ulkopuolella olevaan alueeseen. Periaatteen katsottiin koskevan koko valtakuntaa.
Valtiollinen kiinnostus pohjoisten alueiden asuttamiseen heräsi 1600-luvulla. Kruunun näkemyksen mukaan asumattomat erämaat olivat kruunun laillista omaisuutta. Vaikka Kaarle-herttua antoikin 1602 Kemin Lapin saamelaisille turvakirjeen, hän samalla ryhtyi toimiin Lapin asuttamiseksi. Turvakirjeessään hän otti saamelaiset ja heidän omaisuutensa "mieskohtaiseen suojelukseensa"; kenelläkään ei ollut oikeutta loukata heidän vanhoja etujaan, eikä riistää heidän omaisuuttaan (Nahkiaisoja 1995). Talonpojilla ei kuitenkaan ollut halua muuttaa Lappiin ja passiivuus Lapin asuttamisessa päättyi Lapinmaan ensimmäiseen uudisasutusplakaattiin vuonna 1673.
Vuoden 1673 plakaatissa todettiin Ruotsin kuninkaitten aina painottaneen kaikkien valtakunnan osien ja erityisesti Lapinmaan asuttamista ja sekä edistäneen asukkaiden hyvinvointia. Plakaatissa painotettiin sitä, että asumaton ja käyttämätön maa saataisiin hyödylliseksi ruotsalaisten ja suomalaisten asukkaiden avulla. Määrättiin verovapausvuodet, joiden kesto oli riippuvainen työmäärästä, maata, josta saamelaiset eivät hyötyisi mitään. Uudisasukkaat saisivat verovapauden kaikista veroista, minkä jälkeen vero ei olisi suurempi kuin saamelaisilla (Nahkiaisoja 1995). Saamelaisten maa-ja vesioikeuksia on tutkinut tohtori Kaisa Korpijaakko hyvin laajasti, lähinnä Käsivarren saamelaisten osalta.
Ensimmäisen plakaatin merkitys uudistilojen perustamisissa jäi vähäiseksi. Valtiovallan seuraava toimenpide oli vuoden 1695 asutusplakaatti ja tähän liittynyt lapinverouudistus. Verotusperusteena olivat yksityiset veromaat ja veroa perittiin porojen laiduntamisesta, kalastuksesta ja metsästyksestä. Lapinvero joka tuolloin tuli voimaan, pysyi perusperiaatteiltaan samana aina vuoteen 1928. Vuoden 1695 asutusplakaatti oli edellisen toisinto: uudisasutuslupien myöntämisen perusteisiin ei puututtu lainkaan. Plakaatissa painotettiin uudisasukkaiden velvollisuutta pellon ja niityn raivaamiseen sekä kiellettiin kaskeaminen.
Hyvönen (1970) toteaa, että em. plakaattien perusteella Lappiin muuttaville uudisasukkaille annettiin verovapauksia ja muita etuisuuksia suuremmissa määrin kuin muualla maassa harjoitetun asutustoiminnan yhteydessä, koska maanpuolustukselliset, että verotukselliset näkökohdat edellyttivät syrjäseutujen tehokasta asuttamista. Lupaus 15 vuoden verovapaudesta vahvistettiin tässäkin plakaatissa. Uutta oli uudisasukkaiden velvollisuuksien määrittäminen.
Vuoden 1695 lapinverouudistuksella ja uudisasutusplakaatilla oli yhteys. Valtiovalta pyrki toisaalta edistämään uudisasutusta, toisaalta turvaamaan erityisesti poronhoidon edellytykset. Uusittu julistus ei kuitenkaan synnyttänyt odotettua voimakasta uudisasutustoimintaa. Mielenkiinto pohjoisten alueiden asuttamiseen lisääntyi 1700-luvulla. Mielenkiinnon kasvun seurauksena annettiin 1749 Lapinmaiden asuttamista kokeva kuninkaallinen ohjesääntö, joka aiheutti nopean muuttoliikkeen Lappiin (Nahkiaisoja 1995).
Edellä mainitussa ohjesäännössä koottiin ja järjestettiin uudelleen Lapin asutustoimintaa koskevat säännökset. Siinä säädettiin yksityiskohtaisesti sekä uudistalojen perustamisesta noudatettavasta menettelystä että uudistalon asuttamiseen liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Valtion metsämaalla suoritettavaan asutustointaan nähden maatalousintressit olivat tässä vaiheessa määräävinä.
Ko. säädöksessä määrättiin, että uudisasukkaan oli anottava maaherralta lupa uudistilan perustamiseen. luvan saatuaan uudisasukkaan oli kahden vuoden sisällä aloitettava talonsa rakentaminen ja viljeleminen. Tämä edellytti uudistalon paikan ja tilusten katselmusta, jottei perustaminen koituisi kenellekään vahingoksi. Yli 15 vuotta kestävä verovapaus annettiin vain poikkeustapauksissa. Vapausvuosien jälkeen verollepano tuli suorittaa manttaalin eli veroluvun mukaan niin, että tilusten kunto otettaisiin huomioon. Rakennusten tuli olla valmiina verovapausvuosien jälkeen pidettävää katselmusta varten (Nahkiaisoja 1995).
Päinvastaiselle kannalle asetuttiin Hyvösen mukaan vasta 9.9.1851 annetussa metsäasetuksessa. Sen mukaan valtion metsämaat oli pysytettävä kruununmaana ja niitä voitiin käyttää uudistalojen perustamiseen ja lisämaiden antamiseen ainoastaan toissijaisesti. Samalla säädettiin vuokraoikeudella hallittavien kruununmetsätorppien perustamisesta. Metsätalousintressit asetettiin nyt maatalousintressien yläpuolelle.
Vuoden 1851 metsäasetuksessa omaksuttu periaate on vaikuttanut myös 1800-luvun loppupuoliskon asutuslainsäädäntöön. Uudet, tällä kertaa koko maata koskeneet, säännökset valtion metsämaiden asuttamisesta sisältyivät 27.12.1877 annettuun julistukseen uudistalojen ja kruununtorppain perustamisesta, 3.9.1886 annettuun metsälakiin, 25.1.1892 annettuun asetukseen eräiden kruunun omistaman maan lajien luovuttamisesta yksityisille henkilöille ja 13.10.1892 annettuun asetukseen kruununmaan antamisesta viljeltäväksi ja uudistalojen perustamiseen.
Vuoden 1886 metsälain 2§:ssä metsätaloudelliset intressit asetettiin jälleen maatalousintressien edelle samalla tavoin kuin vuoden 1851 metsäasetuksessa. Vuoden 1892 lainsäädännön nojalla suoritettu asutustoiminta jäi tuloksiltaan sekä aikaisempaan että sitä seuraavaan ajanjaksoon nähden vaatimattomaksi (Hyvönen 1970).
Edellä mainitut säädökset ovat merkittäviä siksi, että ne määräsivät 1800-luvun alussa alkaneen asutuskehityksen ja tilojen perustamisen pohjoisimmissa kunnissa. Valtaosa 1800-luvun alussa syntyneistä ja jo olemassa olevat uudistilat perustettiin näihin säädöksiin nojautuen (Nahkiaisoja 1995). Ja tuosta ajankohdasta lähtien muodostetuista tiloista valtaosa oli verolappalaisten omistamia eli nykysaamelaisten ja statuksettomien saamelaisten esivanhempien.
Uudistilojen perustaminen käynnistyi kuitenkin hitaasti. Enontekiölle muodostettiin vuosina 1650-1809 välisenä aikana kaikkiaan 40 taloa tai tilaa (Hiltunen 1978). Vuonna 1805 Inarissa oli vain kolme uudistilaa ja tilanne pysyi muuttumattomana pitkään Nahkiaisoja).
Haminan rauhassa 1809 Suomi siirtyi Venäjän autonomiseksi osaksi. Keisarillinen kuulutus 3.12.1858 oli ensimmäinen konkreettinen toimi uudisasutuksen edistämiseksi Lapissa Venäjän vallan aikana. Sen perusteella perustettiinkin pohjoisimpiin kuntiin runsaasti lisää uudistaloja. Utsjoelle tuolloin perustetut uudistalot olivat lähes poikkeuksetta lapinveroa maksaneiden saamelaisten perustamia. Inarissa 206 uudistilasta ja kruununmetsätorpasta oli noin 170 verolappalaisten perustamaa eli n. 82 % kaikista vuosina 1805-1920 perustetuista tiloista.
Uudistilojen ja kruununmetsätorppien perustaminen Inariin, Utsjoelle ja Enontekiölle vuosina 1650-1920 (Hiltunen, Nahkiaisoja Inarin, Enontekiön ja Utsjoen isojakoa ja verollepanoa valmistellut komitea):
| perustamisvuosi | Utsjoki | Enontekiö | Inari | Yhteensä |
| 1650-1809 | - | 40 | 3 | 43 |
| 1810-1850 | 19 | 37 | 19 | 75 |
| 1851-1900 | 34 | 69 | 159 | 262 |
| 1901-1920 | 3 | 2 | 14 | 19 |
| ei mainintaa | 1 | - | 12 | 13 |
| yhteensä | 57 | 148 | 207 | 411 |
Muu asuttamiseen liittyvä lainsäädäntö
Seuraava tarkastelu perustuu Lauri Jaatisen laatimaan artikkeliin, joka on julkaistu teoksessa Lappi 2 (1984).
Asutuslaki vuodelta 1922
Ensimmäinen maamme itsenäisyyden ajan Lappia koskeva asutuslaki on vuodelta 1922 oleva valtion metsämaiden asuttamista ja niillä olevien vuokra-alueiden lunastamista koskeva laki. Laki sisälsi myös vaatimuksen maatilan koosta ja laadusta. Tämän lain nojalla ns. kruunumetsätorpat itsenäistettiin ja muodostettiin viljelystiloiksi. Niitä perustettiin Inariin 79, Enontekiölle 1 ja Utsjoelle 13. Nämä olivat valtaosaltaan ns. hajatiloja - yleensä metsäseutujen yksinäistiloja - joskin jokien ja järvien rannoilla ne saattoivat muodostaa yhtenäisiä taloryhmiä. Inarissa ja Utsjoella valtaosa kruununmetsätorpista muodostetuista tiloista oli saamelaisten perustamia (Komiteanmietintö 1921).
Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kuntia koskeva isojako ja verollepano
Vuonna 1936 voimaan tullut asutuslaki ei koskenut Inarin, Enontekiön ja Utsjoen kuntia. Näissä pitäjissä isojako oli kesken ja sen toteuttamiseksi annettu laki vuodelta 1925 sisälsi jo asuttamista ja valtion vuokra-alueiden lunastamista koskevat säädökset.
Maanhankintalaki vuodelta 1945
Sodan jälkeen aloitettiin voimaperäinen asutustoiminta Lapissa. Se suoritettiin tähän tarkoitukseen säädetyn maanhankintalain ja sen liitännäislain perusteella. Tämän ns. yleisen maanhankintalain ohella Lapin lääninasutustoiminnassa toteutettiin useita erillislakeja, kuten Petsamon siirtoväkeen kuuluvien henkilöiden asuttamislaki (vuodelta 1950) ja kolttalaki (1955). Maanhankintalain mukainen pellon raivausala saamelaisten kotiseutualueella oli n. 400 ha.
Ensisijaisia maansaajia olivat maata omistanut siirtoväki, sotaorvot ja sotalesket. Voimaperäisviljelyn tai sivuansioiden varaan voitiin perustaa asuntoviljelystiloja, joiden koko oli enintään 6 ha maatalousmaata ja metsää kotitarvetta varten 45-75 kiintokuutiometriä puuta vuodessa tuottava metsäala.
Paitsi maataloustiloja voitiin perustaa myös asuntotiloja - kooltaan enintään kaksi hehtaaria - sekä asuntotontteja. Myös lisämaan antaminen hakijan ennestään omistamaan tilaan oli mahdollista, jos tila ei vastannut hänelle hyväksyttyä tilatyyppiä. Tiloja muodostettiin muutamia kymmeniä myöskin saamelaisten kotiseutualueelle ja tilansaajien joukossa oli myös saamelaisia
Maanhankintalailla muodostetut yksiköt kunnittain saamelaisalueella:| Kunta | viljelystilat | asuntoviljelystilat | asuntotilat+tontti | lisämaat | yht. |
| Enontekiö | 1 | 16 | 6 | 2 | 25 |
| Inari | 5 | 46 | 47 | 18 | 116 |
| Kolttatilat | 74 | 74 | |||
| Sodankylä | 84 | 27 | 31 | 59 | 201 |
| Utsjoki | 3 | 7 | 1 | 11 | |
| yhteensä | 93 | 96 | 159 | 79 | 427 |
Kolttalaki vuodelta 1955
Seuraava katsaus perustuu vuoden 1973 kolttatoimikunnan mietintöön.
Suomi sai Tarton Tarton rauhansopimuksen mukaan vuonna 1920 ns. Petsamon alueen, jolla asusti muiden ohella 443 kreikkalaiskatolista kolttasaamelaista. Petsamossa koltat asuivat valtion maaksi katsotulla alueella, jossa heillä oli ikimuistoisen nautinnan perusteella poronlaiduntamis-, kalastus-, metsästys- ja metsänkäyttöoikeus. Nämä oikeudet Suomen valtio tunnusti ja hyväksyi Petsamon tultua liitetyksi Suomeen.
Kun kolttien talviasunnot jäivät Tarton rauhassa Neuvostoliiton (silloisen Venäjän) puolelle, rakennutti Suomen valtion heille vuonna 1927 Suonikylään ns. talvikylän. Suonikylässä asui kolttia kaikkiaan 229. Lisäksi asui 214 kolttaa Paatsjoen ja Petsamojoen varsilla.
Kun varsinainen Petsamon alue luovutettiin viime sodan jälkeen Neuvostoliitolle, siirrettiin siellä asuneet kolttasaamelaiset Suomeen. Koska koltat eivät omistaneet luovutetulla alueella maata lukuun ottamatta eräitä Salmijärven ja kolttakönkään kolttia, joille oli erotettu tonttialueita, ei heitä voitu asuttaa maanhankintalain (396) nojalla kuten muuta siirtoväkeä.
Koltat muodostivatkin sodanjälkeisessä asutustoiminnassa oman erillisen ryhmän, jonka asuttamiseksi ja toimeentulon turvaamiseksi tarvittiin erityisiä toimenpiteitä.
Jo vuonna 1945 tuli esiin kysymys miten kolttien sijoittaminen olisi hoidettava ottaen huomioon heidän elinkeinojensa ja heimokulttuurin säilyttäminen. Maatalousministeriön asutusasiainosasto asetti 23.2.1945 toimikunnan laatimaan ehdotuksen Petsamon siirtoväen asuttamiseksi ja tämä toimikunta teki myöskin suunnitelman kolttakysymyksen järjestämiseksi.
Toimikunnan ehdotuksen mukaan koltat tuli sijoittaa valtakunnan rajan ja Paatsjoen-Inarinjärven väliselle alueelle eli Inarinjärvestä kaakkoon olevalle ns. Nellimin-Luton alueelle. Valtioneuvosto vahvisti 11.4.1946 tämän alueen kolttien sijoitusalueeksi antaen samalla Lapin maatalousseuran asutustoimikunnalle tehtäväksi laatia maatalousministeriölle ehdotuksen kolttien yksityiskohtaisesta sijoitussuunnitelmasta sekä kalastus- ja metsästysoikeuden, poronhoidon ja rakennustoiminnan järjestelystä.
Ehdotusta laatiessaan toimikunta tuli kuitenkin siihen käsitykseen, ettei vahvistettu sijoitusalue taannut muun muassa porolaitumien riittämättömyydestä johtuen toimeentulomahdollisuuksia kaikille koltille. Toimikunta esittikin, että Inarinjärven ja Näätämöjoen välinen eli Inarinjärven koillispuolella oleva ns. Näätämön alue tarjoaa sekä hyvien jäkälämaiden että myöskin kalastusmahdollisuuksien puolesta osalle koltista tyydyttävän toimeentulon. Aluetta esitettiinkin nimenomaan Suonikylän kolttien sijoitusalueeksi, koska he olivat jatkuvasti saaneet toimeentulonsa yksinomaan poronhoidosta, kalastuksesta ja metsästyksestä. Katsottiin myös, että tällä vaikeiden kulkuyhteyksien takana olevalla laajalla alueella heillä olisi myös parhaat mahdollisuudet säilyttää vanha heimokulttuurinsa. Tämän esityksen perusteella valtioneuvosto otti asian uudelleen harkittavaksi ja 30.10.1947 tekemällään päätöksellään vahvisti Suonikylän kolttien sijoitusalueeksi mainitun Näätämön kylän.
Tämän mukaan Petsamojoen ja Paatsjoen kolttien enemmistö on asutettu Ivalon ja Nellimön välille. Suonikylän koltat taas Näätämön alueelle, jonka keskuksena on Sevettijärvi. Sijoittaminen oli suoritettu loppuun vuonna 1952, jolloin Näätämön alueelle oli asettunut 267 ja Nellimön alueelle 140 eli yhteensä 7 kolttaa.
Kolttien asuttaminen ja heidän elinmahdollisuuksiensa turvaaminen pyrittiin hoitamaan rinnan muun siirtoväen asuttamisen kanssa. Kolttalain päätarkoituksena oli luovuttaa Petsamon alueelta Inarin kuntaan siirtyneille koltille heitä varten valtion varoilla rakennetut rakennukset ja tarpeellinen tonttialue omistusoikeuksin, kuitenkin sellaisin rajoituksin, että kiinteistön omistus- tai nautintaoikeus voidaan 50 vuoden aikana luovuttaa kolmannelle henkilölle vain maatalousministeriön (nykyisin maa- ja metsätalousministeriön) luvalla. Kolttalaki oli siis tässä suhteessa "kertakäyttölaki" eikä sen nojalla enää sen jälkeen, kun laadittu kolttien asuttamissuunnitelma oli hyväksytty sekä tonttialueet ja rakennukset niiden saantiin oikeutetuille luovutettu, voitu antaa koltille maata ja rakennuksia.
Vuonna 1973 kolttien asumistyypit jakautuivat seuraavasti:| Asumistyyppi | kpl |
| kolttatila | 64 |
| MHz-tila tai tontti | 10 |
| muu oma tila | 4 |
| vuokratontti | 12 |
| vuokra- tai virka-asunto | 7 |
| yhteensä | 97 |
Kolttien maanjärjestelylaki vuodelta 1969
Vuonna 1969 annetulla kolttien maanjärjestelylailla koltille voitiin antaa maata ja luottoa sekä muita etuja vaihtoehtoisesti joko rajoitetusti maankäyttölain tai laajemmassa määrässä porotilalain mukaisesti. Laki koski ainoastaan kolttatilan tai osuuden tällaisesta tilasta omistavia kolttia.
Vuonna 1974 muutettiin sekä vuoden 1955 kolttalakia, että vuoden 1969 maanjärjestelylakia. Näin tehtiin uusien kolttatilojen hakeminen mahdolliseksi. Vuosina 1974-75 jätettiin 85 hakemusta, joiden perusteella muodostettiin 73 asuntotilaa tai tonttia. Vuoden 1974 lain perusteella rakennettiin 51 uutta kolttatilaa, peruskorjattiin tai laajennettiin 53 vanhaa koltta-asuntoa, sekä teitä rakennettiin 25 kilometriä ja järjestettiin vesihuolto 25 kolttatilalle.
Kaiken kaikkiaan kolttalain vuodelta 1955 ja kolttalain vuodelta 1974 perusteella muodostettiin 140 kolttatilaa.
Vuoden 1984 kolttalaki
Vuosina 1985-1996 perustettiin kolttatiloja lisää kaikkiaan 74, joita varsinaisia tiloja oli 66, ja 8 lisäaluetta.
Kolttalaki 1995/253
Em. kolttalain tavoitteena on edistää kolttaväestön ja -alueen elinolosuhteita ja toimintamahdollisuuksia sekä ylläpitää kolttakulttuuria.
Kolttalain mukaisissa toimenpiteissä on kiinnitettävä erityistä huomiota:
- kolttien luontais- ja muiden elinkeinojen sekä kulttuurin edistämiseen ja elinkeinojen monipuolistamiseen;
- asunto-olojen sekä asuin- ja työympäristön parantamiseen;
- tilojen kehittämiseen sekä niiden säilyttämiseen kolttien omistuksessa ja hallinnassa;
- luonnonvarojen kestävään käyttöön, perinneympäristön säilyttämiseen sekä muihinkin ympäristönäkökohtiin;
- sekä muutoinkin koltta-alueen kehittämiseen
Maankäyttölaki vuodelta 1958
Vuonna 1958 säädettiin uusi asutuslaki, ns. maankäyttölaki, liitännäislakeineen. Sillä kumottiin aikaisemmat asutuslait ja loppuunsaatettiin keskeneräiset toimitukset. Maankäyttölaissa oli pääpaino entisten tilojen elinkelpoisuuden parantamisessa ulkoisin ja sisäisin rationalisointitoimenpitein.
Vuoden maankäyttölain asutuspoliittisena tavoitteena oli väestön toimeentulomahdollisuuksien ja asunto-olojen parantaminen.
Maankäyttölain mukaan muodostettiin yksiköitä seuraavasti saamelaisten kotiseutualueella:| Kunta | viljelystilat | asuntoviljelystilat | asuntotilat+tontti | lisäalueet | muut alueet | yhteensä |
| Enontekiö | - | 3 | - | 2 | - | 5 |
| Inari | 2 | - | 4 | 28 | - | 34 |
| Sodankylä | 104 | 19 | 82 | 166 | 19 | 390* |
| Utsjoki | - | 3 | 7 | 3 | - | 13 |
| yhteensä | 106 | 25 | 93 | 199 | 19 | 442 |
Maankäyttölaki kumottiin vuonna 1977 voimaan tulleella maatilalailla, joka ei ole luonteeltaan lainkaan asutuslaki.
Allasevakkojen asuttaminen: ns. allasasutuslaki vuodelta 1963
Maankäyttölain voimassaoloaikana oli havaittu, ettei sitä voitu soveltaa tiettyihin erikoistapauksiin. Kemijoen säännöstelyn yhteydessä rakennettiin Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat, joiden takia 89 omalla talouskeskuksella varustettua viljelmää jouti joutui siirtymään pois. Etenkin ne asukkaat, jotka olivat harjoittaneet ko. seudulla porotaloutta, eivät halunneet tai pystyneet siirtymään muualle. Heitä varten säädettiin v. 1963 ns. allasasutuslaki, jonka perusteella Sodankylän kunnan Vuotoon ja Lokkaan perustettiin maankäyttölakia soveltaen 25 asuntoviljelystilaa ja 15 lisämaata. Varsin moni tilan tämän lain perusteella tilan perustanut oli saamelainen.
Porotilalaki vuodelta 1969
Porotilalain tarkoituksena oli porotaloudesta toimeentulonsa saavien henkilöiden toimeentulon ja ennen kaikkea maata omistamattomien poromiesperheiden asunto-olojen parantaminen koko poronhoitoalueella. Maansaannin edellytyksenä oli alun perin se, että maansaaja saa pääasiallisen toimeentulonsa porotaloudesta. Vuonna 1974 vaatimusta lievennettiin niin, että maansaajan tuli saada ainakin olennainen osa toimeentulostaan porotaloudesta. Käytännössä muutos merkitsi sitä, että myös ne, jotka omistivat lukuporoja alle 30 yksilöä, mutta tekivät runsaasti töitä poronhoidossa, otettiin huomioon tiloja muodostettaessa.
Porotilalaissa huomattava paino oli annettu asunto-olojen parantamiseen, mikä näkyi rahoituseduissa.
Kunnittain tarkasteltuna porotilahakemuksista hyväksyttiin saamelaisten kotiseutualueelle seuraavasti vuoteen 1974 mennessä:| Kunta | kpl |
| Enontekiö | 102 |
| Inari | 128 |
| Sodankylä | 108 |
| Utsjoki | 57 |
| yhteensä | 1395 |
Porotilalain mukaan muodostettiin kaksi yhteismetsää, toinen Enontekiön poromiehille ja toinen Utsjoen poromiehille. Porotilalain mukaan voitiin myöntää paliskunnalle mutta myös yksityisille oikeus ns. paimentopaikan pitämiseen.
Loppujen lopuksi tiloja perustettiin sittemmin saamelaisten kotiseutualueelle seuraavat määrät (Helander 1991):
| Kunta | porotilat | lisäalueet | vesialueet | yht. alueet | paimentopaikat |
| Enontekiö | 52 | 11 | - | 63 | - |
| Inari | 80 | 44 | 14 | 138 | 33 |
| Sodankylä | 53 | 32 | 2 | 87 | 53 |
| Utsjoki | 33 | 17 | 2 | 52 | 18 |
| yhteensä | 218 | 141 | 18 | 107 |
Kaikenkaikkiaan porotilalain mukaisen porotilan tai lisämaa-alueen on saamelaisten kotiseutualueella saanut noin 280 ruokakuntaa. Näistä Helanderin mukaan saamelaisa ruokakuntia on noin 250 (90%)
Porotilain nojalla perustetuista porotiloista oli siten valtaosa saamelaisten perustamia.
Luontaiselinkeinolaki (610/84, muut.1296)
Luontaiselinkeinolaki säädettiin parantamaan maan pohjoisten alueiden luontaiselinkeinonharjoittajien elinolosuhteita ja antamaan ennestään maata maata omistamattomille luontaiselinkeinonharjoittajille mahdollisuus perustaa luontaiselinkeinotiloja. Lain voimassaoloaikana tukitoimenpiteet ovat suuntautuneet pääasiassa uusien luontaiselinkeinotilojen perustamisen ja asuntorakentamisen tukemiseen.
Luontaiselinkeinolain mukaiset hyväksytyt maansaantihakemukset ja luontaiselinkeinolain mukaan rahoitetut asuinrakennukset vuosina 1985-1993 jakautuivat saamelaisten kotiseutualueella kunnittain seuraavasti:
| Kunta | hyväksytyt maansaantihakemukset | rahoitetut asuinrakennukset |
| Enontekiö | 90 | 65 |
| Inari | 123 | 65 |
| Sodankylä | 23 | 21 |
| Utsjoki | 38 | 24 |
| yhteensä | 274 | 175 |
Luontaiselinkeinolain mukainen rahoitus painottui neljään pohjoisimpaan kuntaan (I-alue), Enontekiölle, Inariin, Utsjoelle ja Sodankylään. Varsin moni luontaiselinkeinotilan saanut henkilö on ollut saamelainen.
Pääasiallinen rahoituskohde on ollut asuinrakennus ja asumiseen liittyvän asuin- ja talousrakennuksen rakentaminen.
Yhteenveto
Sekä asutustoiminnan laajuus että sen yhteydessä muodostetun tilan saamien oikeuksien laatu ja laajuus ovat eri aikoina vaihdelleet asianomaisesta lainsäädännöstä ja myös sen toimeenpanosta riippuen. Maatalousintressien korostaminen on yleensä merkinnyt laajaa asutustoimintaa ja myös laajoja oikeuksia asutettavalle kun taas metsätalousintressien korostaminen on johtanut usein päinvastaiseen suuntaan. Samantapaiset vaihtelut ovat olleet ominaisia myös 1900-luvun asutustoiminnalle. 1900-luvun alkupuolella korostettiin maataloudellisia intressejä. Tämä ja eräät kriisitilanteisiin liittyvät syyt johtivat asutustoiminnan ennennäkemättömään laajentumiseen. Asutustoiminnan yhteydessä perustettujen tilojen saamien oikeuksien laatu ja laajuus riippuvat siitä lainsäädännöstä, jonka nojalla tilat on perustettu (Hyvönen 1970).
Seuraavassa esitetään kunnittain tilojen perustaminen summautuvasti vuosina 1805-1996 välisenä aikana saamelaisten kotiseutualueella (Sodankylän osalta puutteelliset tiedot):
| vuodet | Enontekiö | Inari | Sodankylä | Utsjoki | yhteensä | saamelaisia |
| 1650-1809 | 40 | 3 | ? | - | 43 | ? |
| 1810-1850 | 77 | 22 | ? | 19 | 118 | 699 |
| 1851-1900 | 142 | 180 | ? | 53 | 375 | 832 |
| 1901-1920 | 148 | 206 | ? | 57 | 411 | 1453 |
| 1921-1955 | 173 | 453 | 201 | 81 | 908 | 2410* |
| 1956-1996 | 308 | 746 | 735** | 157 | 1946 | 4150 |
| saamelaisia | 406 | 2150 | 350 | 1150 | 4150 |
Tilaluetteloa on vielä täydennettävä yhteismetsillä Inarin, Enontekiön ja Utsjoen kunnan yhteismetsillä, joissa kaikissa ovat saamelaistilalliset osakkaina. Lisäksi on huomautettava, että tilojen muodostamisen lisäksi on tuettu ja lainoitettu tilojen asuin ja talousrakennusten rakentamista.
Lapin maanmittaustoimiston keräämien tietojen mukaan tilojen määrä pinta-alaluokittain (ha) vuonna 1996 alussa oli:
| Kunta | 0-5 | 5-10 | 10-20 | 20-50 | 50-100 | 100-300 | 300-500 | yli 500 | tuntem | |
| Enontekiö | 1663 | 179 | 194 | 278 | 146 | 148 | 26 | 10 | 1 | 2645 |
| Inari | 3065 | 366 | 324 | 420 | 230 | 243 | 15 | 3 | 2 | 4669 |
| Utsjoki | 1098 | 136 | 115 | 158 | 72 | 72 | 2 | 5 | 1654 | |
| yhteensä | 5826 | 681 | 633 | 856 | 448 | 463 | 43 | 18 | 3 | 8968 |
Vuotson alueella maatiloja on tällä hetkellä n. 220, joista porotilain mukaisia n. 70.
Tilat perustettiin pääasiassa tässä kirjoituksessa mainittujen lainsäädäntö ym.perusteiden mukaan, näitä olivat:
-1695 asutusplakaatti
-Lapinmaan asuttamista koskeva ohjesääntö vuonna 1749
-Vuoden 1851 metsäasetus
-27.12.1877 annettu julistus uudistalojen ja kruununmetsätorppain perustamisesta
-25.1.1892 annettu asetus kruununmaan antamisesta viljeltäväksi ja uudistalojen perustamiseen
-Asutuslaki vuodelta 1922
-Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kuntia koskeva isojako ja verollepanolaki vuodelta 1925
-Maanhankintalaki 1945
-Kolttalaki vuodelta 1955
-Maankäyttölaki 1958
-Kolttien maanjärjestelylaki 1969
-Vuoden 1984 kolttalaki
-Allasevakkojen ns. asutuslaki 1963
-Porotilalaki 1969
-Luontaiselinkeinolaki 1984
-Kolttalaki 1995
ILO-sopimusta tarkasteltaessa näyttää siltä, että kysymys on ollut pääsääntöisesti sellaisista kansoista, jotka ovat eläneet keräilyn asteella aivan näihin päiviin asti. Monelta tällaiselta heimolta tai kansalta puuttuu kirjoitettu historia ja jotka vasta toisen maailmansodan jälkeen ovat joutuneet kosketuksiin länsimaisen sivilisaation kanssa. Sen sijaan verolappalaisten osalta voidaan asutushistorian kehitystä ja elinkeinojen kehitystä ja niissä tapahtuneita muutoksia seurata luotettavasti 1550-luvulta lähtien, jolloin alettiin lapinkyliä verottaa. 1600-luvun alkupuolelta lähtien on melko kattavasti arkistoitu käräjäkirjat, joihin on kirjattu tehdyt päätökset ja 1600-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta lähtien on käräjäkirjoissa on perusteellisesti luetteloitu tuomiot ja niiden taustat. Kun avuksi näihin asiakirjoihin otetaan vero- ja henkikirjat, voidaan em. asiakirjojen pohjalta saada eri sukuja koskeva luotettava kokonaisuus tähän päivään asti. Samalla tavoin voidaan seurata maanomistusolojen muutoksia ja kehittymistä. Kaikista lappalaisten ja muiden perustamista tiloista, niiden alkuperäisistä ja nykyisistä omistajista on päivitetyt tiedot olemassa.
Kaiken kaikkiaan yhteiskunnan tukitoimenpiteet saamelaisten kotiseutualueella asumisolojen ja elinkeinojen kehittämissä ovat olleet erittäin merkittävät eri aikoina ja ne ovat vaikuttaneet elinkeinoelämään erittäin merkittävällä tavalla. Näyttää myös siltä, että aikoinaan saamelaisten perustaessa tilan, otettiin myös huomioon haja-asutusalueen yhteiskuntarakenne. Asukkaat itse valitsivat talojen paikat ilman rajoituksia ja ulkopuolisia ohjeita.
Tavoitteen mukaisesti monilla edellä mainittujen lakien avulla parannettiin ratkaisevasti saamelaisten puutteellisia asunto- ja elinolosuhteita.