Tapasin 18.7.2014 kuolleen Niilo Ranttilan ensimmäisen kerran keväällä 1948 Angelissa Uula Lanton tuvassa. Hän oli tulossa kotoaan Inarin-jokivarrella sijaitsevasta Ranttilasta ja menossa Lemmenjoen kultamaille. Hänen silmissään oli rävähtämätön, suora mutta ystävällinen katse. Hänen olemuksensa kertoi minulle erämaissa vietetyistä vuosista.

Kuuntelin pikkupojan uteliaisuudella Niilon soljuvaa saamenkielistä selostusta kullan esiintymispaikoista Lemmenjoella. Sittemmin tapasin ja tutustuin Niiloon tarkemmin hänen toimiessaan Lemmenjoen kansallispuiston ensimmäisenä vartijana, jota tehtävää hän hoiti vuosina 1962-1986.

Niilo kertoi, että aluksi puistonvartijan kesäaikaiseen toimenkuvaan kuului huolto- ja valvontatehtäviä. Autiotuvat olivat ensimmäisiä retkeilyrakenteita, myöhemmin rakennettiin kuivakäymälöitä ja tulentekopaikkoja. Valvontatyössään puistonvartija liikkui kultamaiden valtauksilla ja jokivarsilla kalastuslupia tarkastamassa. Vähitellen Niilo kasvoi virkatehtävänsä mukana. Niilo ei peitellyt minulle kertoessaan näistä vuosista. Työssään hän perehtyi Lemmenjoen kansallispuiston erityispiirteisiin ja porotalouden ongelmiin.

Vaihtelevasti myös erilaiset edustustehtävät kuten valtiovieraiden kanssa seurustelu kuuluivat puistonvartijan työhön. Valtioiden päämiehiä - viehättävimpänä heistä Hollannin kuningatar Juliana, ja muita arvovaltaisia delegaatioita tutustui Lemmenjoen alueeseen. Talvet puistonvartija työskenteli metsätyömailla, mutta puiston laajennusten jälkeen vartijan työ laajeni käsittämään koko 2850 neliökilometrin laajuisen alueen.

Viimeisen kerran tapasin Niilon hänen kotonaan Inarissa 4.6.2013. Vaikka Niilo oli tuolloin 88-vuotias, hänen terävä päättelykykynsä ja huumorintajunsa oli edelleen tallella. Hän kertoi minulle seuranneessa nykyisen Lemmenjoen kansallispuiston alueen kullankaivuun samoin kuin muutakin alueen kehitystä aina vuodesta 1945 lähtien.

Niila oli vakuuttunut siitä, että mitä ikinä tehdäänkin, suurta tai pientä, se vaikuttaa ratkaisevasti ihmiselämän myöhempiin tapahtumiin, usein myös elinolosuhteiden tulevaan kehitykseen. Lemmenjoen kullan löytyminen tästä oli hyvä esimerkki. Niilon mukaan Lemmenjoen kulta löydettiin heti sodan jälkeen. Hän oli muiden veljesten Uulan ja Veikon kanssa kuullut Inarinjoen latvoilta ja Lemmenjoelta löydetystä kullasta ja he lähtivät heti sodan jälkeen etsimään sitä, aluksi Lemmenjoen suunnalta. Kultaa löytyikin Lemmenjoen pohjoisrannalta, Morgamojalta. Vuoden 1946 kesän aikana veljekset palasivat ja löysivät lisää kultaa. Veljekset työskentelivät vimmatusti, niin paljon kuin jaksoivat. Tieto Lemmenjoen kullasta levisi nopeasti. 1940-luvun lopussa alueella oli kaivajia jo parisensataa. Kultamiehet raivasivat huoltoyhteyksiä varten Jäkäläpäälle ja Martiniiskonrovalle lentokentät, joihin huoltolentoja tekivät Jukka Lindström ja hänen jälkeensä Erkki Jaakkola. Viettäessäni kesän 1950 autotien päässä Solojärvellä, muistan, miten Lemmenjoelle matkusti kultapostia kuljettavan Antti Wallen veneen mukana jos jonkinlaista kulkijaa kullankiilto silmissään.

Niilo muisteli Lemmenjoen kultalöydön aikoja. Hän kertoi minulle minkälaisia positiivisia tulevaisuuden näkemyksiä kultalöydöt herättivät hänessä ja muissa veljeksissä Uulassa ja Veikossa; heitä odotti alueella kultainen tulevaisuus. Kultalöydön turvin hän aikoi toteuttaa tuon tulevaisuuden. Kunnianhimoiset suunnitelmat viehättivät nuorta miestä, muisteli Niilo haikeana. Niilo totesi, että yhteisten kokemusten avulla he yhdessä olisivat päässeet pitkälle, mutta muut veljekset eivät jaksaneet kuitenkaan valitettavasti innostua.

Keskustelumme aikana selvisi minulle miten paljon Niilo oli työssään Lemmenjoen kansallispuiston vartijana alueella liikkunut. Hänen tieto ja kokemusmääränsä käsitti paljon sellaista, mitä meidän muiden on vaikea käsittää. Hän tunsi puiston eläinten moninaiset polut. Hän tunsi puut ja joet ja jäljet talvella hangella olivat hänelle kuin avoin kirja. Niilo tunsi myös alueen erämaiden kirjoittamattomat säännöt. Niilon kerronta paljasti minulle kuinka tärkeän osan Lemmenjoen kansallispuiston alue oli vallannut hänen elämästään.

Keskustelun kuluessa Niiloa tuntui huolettavan se, että erämaiden kirjoittamattomia säännöille nykyiset luonnossa liikkuvat paikalliset ihmiset eivät anna paljoakaan arvoa. Niilo painotti sitä, että erämaan kirjoittamattomassa laissa säädellään ne periaatteet, joiden mukaan alueen asukkaiden esi-isät jo vuosisatojen ajan ovat erämaassa toimineet. Muista Jouni se, että meille erämaiden asukkaille suuret erämaat ovat olleet riistan ja kalan antajia ja toimeentulon turvaajia. Mutta samalla nämä suuret erämaat ovat merkinneet monia vaaroja ja monia järkyttäviäkin ihmiskohtaloita.

Näihin suuriin erämaihin liittyneet vaarat ja uhat ovat paljossa määritelleet ne periaatteet, joiden mukaan näissä erämaissa on aina toimittu. Niilon nuoruuden aikoihin todellinen erämies ei ajatellut vain itseään tai omaa selviytymistään. Niilo painotti minulle sitä, että todellinen eränkävijä kantaa aina huolta myös toisten, usein tuntemattomien eränkävijöiden selviytymisestä ja turvallisuudesta. Tämä erämaiden kirjoittamattomat säännöt ovat Niilon mukaan säädelleet myös saamelaisalueen kyläyhteisöjen elämäntapoja ja toimintoja aivan viime vuosikymmeniin asti.

Silloin kun elämä on ankaraa ja monien ulkoisten vaarojen varjostamaa, silloin ihminen tarvitsee toista ihmistä jokapäiväisessä elämässä selviytyäkseen. Tämä toisten tarvitsemisen ja toisista välittämisen henki johdatti Niilon ikäpolven ihmistä oikealle tielle. Niilon mukaan vanhoissa saamelaisissa kyläyhteisöissä on aina vallinnut yhteishenki monissa sellaisissa toiminnoissa, jotka yksilöille ovat tuottaneet kohtuuttoman suuria vaikeuksia. Perinne oli, että oltiin omillaan mutta toisten kanssa. Erämaissa asuvat ihmiset tiesivät, että aina tarvittaessa on apu lähellä. Niilon mukaan tämä historiallinen perinne oli rapistumassa. Kun tiedustelin eikö asiaa auttaisi saamelaisten oikeuksien turvaaminen, totesi Niilo lakonisesti, etteivät saamelaisina esiintyvät itsekään tiedä, mitä he oikein haluavat. Joten siitä ei ole hänen mukaansa apua erämaiden kirjoittamattomien sääntöjen turvaamisessa.

Kuten jo edellä mainitsin, oli Niilo oppinut tuntemaan Länsi-Inarin eräpolut ja niiden säännöt. Mutta hän ei ollut oppinut niitä asioita päivässä. Alkukantaisen ajattelun avulla opitaan hitaasti yleistämään ja tarvitaan monia toistettavia asioita ohjaamaan ymmärtämystä. Niilo oli lapsuusvuosistaan lähtien joutunut tekemisiin monenlaisten kairankulkijoiden kanssa. Ja vuosien mittaan kertyneen kokemuksen avulla hän oli vähitellen oppinut ymmärtämään paljon asioita. Ja koska Niilo itsekin oli saamelainen, hän ymmärsi monta asiaa paljon perusteellisemmin kuin moni ulkopuolinen. Opittuaan noudattamaan nämä erämaiden kirjoittamattomat lait hänessä alkoi itää myöhemmin yleinen epäily näiden noudattamattomuudesta.

Kansallispuiston vartijan tehtävissä Niilo viipyi tavallisesti päivästä neljään päivään, mutta saattoi joskus kierrellä viikonkin kerrallaan loputtoman laajoilta tuntuvilla alueilla.

Niilo oli perinyt vanhemmiltaa luonteenpiirteitä, jotka tekivät hänet siksi, mikä hän oli, ennen kaikkea rakkauden elämään. Niilo Ranttila rakasti seuraa. Kodin ilmapiiri ja hyvät ystävät olivat juurruttaneet häneen sosiaalisuuden. Niilolle keskustelu ja toveruus olivat yhtä välttämättömät kuin ilma ja vesi. Tapasin Niilon 1960-luvulla lukuisa kertoja. Pitkinä iltapuhteina keskustelimme kaiken maailman asioista.

Kaiken kaikkiaan Niilo hän oli metsien ja tuntureiden mies, mutta hänessä oli paljon yleisinhimillisiä ominaisuuksia. Niilolla oli korvaamaton kyky mukautua elämään ja olosuhteisiin, jotka kohtalo oli hänen kohdallaan luonut. Siten hän tottui elämään karuissakin erämaaolosuhteissa. Mielestäni Niilo oli niitä harvoja saamelaisia, joista voidaan sanoa, että hän selviytyi vaativasta tehtävästää erinomaisesti.

Niilo kertoi minulle, että Lemmenjoen kasallispuiston vartijan tehtävissä hän oli kokenut ja nähnyt paljon. Kokemuksensa hän oli kätkenyt sydämeensä huolellisesti seulottuna. Ennen pitkää paikallisessa kulttuurissa Niilo näki täysin erilaisia arvoja kuin aikaisemmin. Alueen maisemat silmissään hän tajusi alueen kulttuurin sisimmän merkityksen ja säilytti samalla käsityksen sen rakentavasta voimasta. Erämaiden kirjoittamattomien sääntöjen noudattaminen olivat Niilon mielestä onnen edellytys. Velvollisuuksien täyttäminen tuotti hänelle tyydytyksen. Hänen tuore kosketuksensa luontoon ja jalostunut käsitys inhimillisyydestä opettivat hänet ymmärtämään todellisen tiedon merkityksen.