Muistoja koulunkäynnistä ja joulusta vuodelta 1950

Mieleeni nousee syksy ja joulu vuosien takaa. Aloitin syksyllä 1950 kansakoulun Inarin kirkolla. Äitini nouti minut kouluun Angelista, jossa olin viettänyt ottopojan karua elämää äitini lähisukulaispariskunnan luona neljän ja puolen vuoden ajan.

En tietenkään ymmärtänyt äitini todellisesta elämäntilanteesta mitään, enkä sitä miksi hän oli joutunut luopumaan minusta yli neljäksi vuodeksi. Sen olin ymmärtänyt, että isäni evakkomatkalla Ylivieskassa tapahtuneen kuoleman jälkeen koko hänen maailmansa oli romahtanut. Uudessa tilanteessa hän joutui tekemään itselleen ja minulle raskaan päätöksen. Uupuneenakin hän teki paljon työtä autellessaan Solojärven, Paadarin ja Vaskojoen alueiden inarinsaamelaisia.

Syksystä 1950 muistan paljon erilaisia yksityiskohtia; rakenteilla olevan Juutuanjoen sillan, asuntolakasarmissa asumista, jatkuvaa koulukiusaamista ja pahoinpitelyä. Välillä laskettiin mäkeä kylän lähistöllä sijaitsevan Onnenkukkulan rinteellä.

Itse koulunkäymisestä en muista kovin paljoakaan. Paras muistutus siitä oli todistus, kurjaakin kurjempi asiakirja, joka aloitti pitkän ja monesti katkeilleen sarjan samanlaisia todistuksia. Ennen joululoman alkamista pidetyssä tilaisuudessa jaettiin meille koulun johtajaopettajan allekirjoituksella varustettu paperi, joka kertoi synkkääkin synkempää kieltä ummikkosaamenkielisen pojan koulumenestyksestä; korkein numero 8 oli annettu laulusta. Äidinkieli lukemisesta oli 4 ja lähes samaa tasoa olivat muutkin numerot. Ainakin toisilla oppilailla oli hauskaa; he saivat iloita siitä, että joukossa oli näin huono oppilas kuin minä.

Koulun aloittaessani osasin kuitenkin lukea saameksi, sen taidon olin oppinut Agneta Wallen opastuksella kiertokoulussa Angelissa vuonna 1948. Lukutaidostani ei kuitenkaan ei täällä Inarissa ollut mitään apua, koska minun ummikkosaamenkielisyyteeni suhtauduttiin äärettömän kielteisesti. "Äidinkieli" tarkoitti tässä koulussa suomea. Alku ei siis kannaltani näyttänyt mitenkään hyvältä.

Saamelaislasten asuntolaelämästä on esitetty monenlaisia kertomuksia, mutta tosiasiassa kyse oli reservaattielämästä monine rajoituksineen ja ylhäältä annettuine määräyksineen. Meidät saamelaislapset pakotettiin olemaan kuukausitolkulla erossa vanhemmistaan. Silloin oli kyse sivistämisestä, nykyään ymmäretään että kyse oli lasten tietoisesta vieraannuttamisesta ei-suomalaisesta kielestään ja kulttuuristaan. Ummikkosaamenkielisten kohtalo oli kaikkialla sama. Joku harva angelilainen tuttava poikkesi minua syksyn kuluessa tapaamassa.

Opin ensimmäisen koulusyksyn aikana muutaman sanan suomen ja saamen sekakieltä. Kaikesta huolimatta puuhaa ja menoa riitti. Seikkailin pikkuserkkuni Juhanin Matin Antin kanssa kylän ulkopuolisissa metsissä. Hyvä pohjakuntoni pitkälle elämäntielle varmasti pantiin alulle tuolloin.

Olin kuitenkin niin sanottu musta lammas, omapäinen tottelematon kiusankappale, joka veti suomalaispoikien aggressiot puoleensa kuin hunaja mehiläistä. Joskus kylän ulkopuolella suomalaiset pojat sitoivat minut puuhun. Onneksi Juhani Matin Antti pelasti minut.

Koulussa olin vähän väliä jälki-istunnossa. Vaikka en syyllistynyt mihinkään vakaviin ja kunniattomiin pahantekoihin, riitti, että ajauduin poikkiteloin opettajani Tyyne Tammisen kanssa. Hän muisti minua seisottaa nurkasta tämän tästä. Minua pidettiin siinä määrin häirikköoppilaana, että johtajaopettaja Pekka Lukkari käänsi minulle saameksi varoituksen mahdollisuudesta joutua Muhoksella sijaitsevaan poikakotiin. Kaikesta nöyryytyksestä huolimatta säilytin elinvoimaisuuteni. Repaleisena, mutta sitkeänä pidin yllä omaa saamelaista kansallistunnettani. Se ei ole vieläkään hävinnyt minnekään.

Välillä puolustautumisessani oli sissisodan piirteitä. Tuosta syksystä muodostui ikimuistettava kärsimysten talvi senkin takia, että jouduin kulkemaan jouluun saakka samoissa vaatteissa jotka minulla oli kouluun tullessani. Kovilla pakkasilla sain tehdä mitä erilaisimpia temppuja pysyäkseni lämpimänä. Välillä lämmittelin Pitkän lammen rannalla nuotion lämmössä. Äitini veljen Niilan ja hänen lähellään sijaitseva Pellervo Kankaisen mökit nykyisen saamelaismuseo Siidan edessä toimivat välillä hyvänä pakopaikkana niin koulun ja oppilaskodin kiusanhengiltä kuin kylmältä.

Valopilkun tähän synkkyyteni toi kuitenkin äitini ilmestyminen ajoporoineen koulun pihaan koulun päättäjäisjuhlan jälkeen noutamaan minut joululomalle. Rahoilla, jotka hän oli saanut myydessään rikkaille poromiehille elokuussa leikkaamiaan kenkäheiniä, äiti osti minulle Taka-Lapin kaupasta paremmin lämmittävät sarkahousut ja puseron. Hän kertoi, että nyt lähdetään viettämään ensimmäistä yhteistä joulua Lemmenjokisuulle. Lämpimiin vaatteisiin pukeutuneina ajoimme ensin Kangasniemen Eenokin pihaan. Siellä Eenokin tuvassa äitini ja Eenokki keskustelivat vakavaan sävyyn asiasta, josta en ymmärtänyt mitään. Sieltä lähdimme sitten porolla ajamaan kohti Lemmenjoensuuta. Matkan varrella poikkesimme lämmittelemään Martti ja Aili Wallen luona Jurmukoskella, sen jälkeen Lusmaniemessä.

Iltayöstä tulimme vihdoin perille Lemmenjoensuuhun. Kun pääsemme talon pihaan, pimeydestä ei näkynyt kuin himmeitä ikkunoiden valoneliöitä, ei haamuakaan itse talosta kuin vasta seinän edestä. Selviää, että pihapiirissä oli vielä navetta ja lato.

Talossa oli iso eteinen, iso pirtti ja iso kamari. Pirtissä hyppää vastaan porokoira tsahpe. Sisällä on lämmin, lattialla takan edessä kasoittain halkoja. 1800-luvulla rakennettu lapintalo oli niin hatara, että sitä oli lämmitettävä koko ajan. Syömme Katri emännän keittämää porokeittoa. Äitini kertoi että kaikki talon asukkaat olivat menehtyneet espanjantaudissa. Kertomus talon historiasta veti vakavaksi ja pysäytti pohtimaan inarinsaamelaisten raskasta historiaa. Talo oli kuitenkin minulle jonkinlainen erämaan keskellä oleva paratiisi.

Jouluaattona talon emäntä kertoi, että lähdemme sitten illalla Menesjoensuulle Oskari Sietiön perheen luo, jonne tulee illan mittaan joulupukki. Hyvissä ajoin talon isäntä Niila varusti meidät matkalle. Siirryimme kaikki pororekiin ja illan pimeydessä ajelimme Oskarin talon pihalle. Talo oli väkeä ja elämää täynnä. Siellä olivat Oskarin lapset perheineen ja tuvan keskellä seisoi koristeltu tuoreelle pihkalle tuoksuva joulumänty. Angelin vuosien aikana en ollut kokenut vastaavaa tunnelmaa kuin nyt täällä.

Jouluaterian jälkeen kuului yllättäen eteisessä ryminää, tuntui siltä kuin joku olisi siellä kaatunut. Samassa pirtin ovi aukesi ja joulupukki astui pirttiin monen hurstisäkin kanssa kysellen kilteistä lapsista. Kysyin äidiltäni mistä on kyse. Hän kehotti odottamaan. Kun kaikki säkit oli aukaistu ja lahjat levitetty lattialle huomasin, että ensimmäistä kertaa sain minäkin joululahjoja.

Joulujuhlan jälkeen ajoimme takaisin Lemmenjoensuulle. Pimeys ja kova pakkanen ympärillä. Revontulet roihuavat taivaalla. Katselen niiden aaltoilua ja värien vaihtelua. Ulkona on rävähtämätön jouluaaton hiljaisuus, pakkanen paukahtelee silloin tällöin puiden oksissa.

Huonosta koulumenestyksestä huolimatta ensimmäinen joululoma merkitsi minulle saamelaisia koskevien tietojen päivittämistä, niin kuin tänään sanottaisiin. Lemmenjokisuussa kuulin lisää saamelaisten elämästä äidiltäni ja talon emäntä Katrilta. He kertovat minulle elävästi miten väkimäärän ollessa pieni perheet ja suvut elivät lähes kokonaan eristyksissä. Välttämättömät toiminnat tehtiin tässä elinpiirissä, ja siellä lapset ja nuoret oppivat tarvittavat taidot ja tiedot. Väestön lisääntyessä toimittiin edelleen pääosin sukulaisten ja naapureiden kanssa, mutta kuvaan tulivat mukaan myös naapurikylien asukkaat. Aikaa myöten muukin väestö eneni, ja saamelaiset olivat näihin ulkopuolisiin kontaktissa lähinnä meren rannikolla tai suuremmissa kylissä vaihtokaupan yhteydessä.

Yksi saamistani joululahjoista taisi olla suopunki, ja siitä olikin sitten koko joululoman ajaksi iloa. Sulon ja Niiles Antin kanssa heittelimme ja kokeilimme taitojamme Lemmenjoensuun talon pihalla.

Sellaista joulunviettoa ei ihminen voi unohtaa. Angelin ja koulukodin kovien kokemusten jälkeen, pienelle saamelaispojalle alkoi hiljaa itää ymmärrys siitä, mitä hyvä tahto ja rauha ihmisten kesken tarkoittavat. Sitä haluan minäkin tämän kertomuksen myötä kaikille lukijoille toivottaa ja välittää.