Iisakki Paadar - saamelaisen lehtitoiminnan pioneeri

Saamenkielisen lehden avustajana tominut Inarinsaamelainen Iisakki Paadar luki jo lapsuudestaan lähtien lukenut Sapmelas-lehteä ja osallistui itsekin osallistunut lehden tekemiseen miehen iän eli noin 50 vuotta. Hänen kotoaan löytyivät Sapmelas-lehden vuosikerrat vuosikymmenien ajalta. Ainoastaan aivan ensimmäiset sellaiset numerot puuttuivat joiden nimi oli Sapmelas lohkki, eli suomeksi saamelainen lukija.

Iisakki kirjoitti vuosien ajan viitseliäästi lehteen ja Sapmelas-lehden lukijoille Iisakin humoristiset kirjoitukset ovat olleet mieluisia. Hänen Sapmelas-lehden kirjoituksista ilmestyi 1990 -luvun lopussa pieni kirja "Issa muitala" eli suomeksi "Iisakki muistelee." Iisakki onkin siitä ainutlaatuinen saamelainen, että hän hallitsi äidinkielensä Inarin saamen lisäksi myös pohjoissaamea.

"Niin olen lapsuudestani asti lukenut Sapmelas-lehteä, aivan ensimmäisestä vuosikerrasta lähtien. Mitä paremmin opin lukemaan saamenkieltä, sitä enemmän kiinnostuin lehdestä. Sapmelaslehti on ollut minulle koulu saamen kirjakieleen," muistelee Iisakki ja jatkaa:

"Perustiedot olin kylläkin joutunut hankkimaan jo Itkosen saamenkielisestä aapisesta, mutta vasta meidän lehtemme avulla pääsin paremmin sisälle kirjoitettuun kieleen. Kun opin lukemaan, halusin oppia myöskin kirjoittamaan. Ajattelin näet lähettää kirjoituksiani jossakin vaiheessa Sapmelas-lehteen julkaistavaksi. Ensimmäisen kirjoituksen saatteeksi kirjoitin, että "lähettäkää takaisin, mikäli ei kelpaa". Se oli varmaan joskus sodan jälkeisinä vuosina ehkä vuonna 1950. Lehden päätoimittajana oli siihen aikaan Erkki Itkonen. Hän julkaisi kirjoitukseni ja pyysi minua kirjoittamaan lisää. Erään kerran lähetin hänelle kirjoituksen ihmisen lisääntymisestä. Sen Itkonen kylläkin tosin palautti minulle takaisin ystävällisin terveisin että "sellainen kertomus ei oikein tunnu soveltuvan lehteemme, loukkaantuvat lukijat vielä". Ja kadun kovasti vieläkin, että hävitin sen kirjoituksen.

"Jos se vielä minulla olisi tallella, niin varmasti säästäisin sen mahdollisesti joskus julkaistavaan kirjaan." Myöhemmin Iisakki toimi Itkosen "kielimestarina", kun professori tutki Inarin saamea. He kävivät yhdessä läpi Inarin saameksi kirjoitettuja tekstejä. Itkonen kannusti häntä jatkamaan kirjoittelua ja lähettämään niitä edelleenkin Sapmelas-lehteen.

"No mukavahan oli kirjoitella tarinoita ja kertomuksia kun kuulin, että niitä luetaan aina Ruotsia ja Norjaa myöten", Iisakki muisteli minulle. Mukava oli myös havaita, että lehdessä julkaistuja kirjoituksia käytettiin myös oppimateriaalina saamelaisalueen kouluissa jolloin muuta saamenkielistä materiaalia ei ollut olemassa.

Sapmelas-lehden tulevaisuudestakin Iisakilla oli vankat käsitykset; -toivoisin, että Sapmelas-lehti voisi säilyä sellaisena kuin se on ollut viimeisen 15-vuoden ajan. Lehdessä on ollut vuosittain kymmenittäin kirjoittajia ja varsinkin nuorempaa väkeä runsaasti, mikä näin vanhaa konkaria lämmitti. Se jos mikä osoittaa, että saamelaiset arvostavat saamenkielen. Mielestäni Sapmelas-lehti on ollut sisällöltään varsin neutraali ja se on ilmestynyt säännöllisesti. Lehdessä on asiallisesti ilman ylilyöntejä käsitelty kaikki keskeiset saamelaisten elämään liittyvät seikat ja sisältö onkin tullut yhä monipuolisemmaksi.

Iisakki oli vuonna 2000 tätä haastattelua tehdessä myös sitä mieltä, että lehti tulee lähettää ilmaiseksi kuten tähänkin asti kaikkiin saamenkielisiin talouksiin Suomessa, mutta muille tilausmaksusta. Iisakki Paardari oli kuitenkin huolissaan lehden tulevaisuudesta. Saamelaiskäräjät leikkasi vuonna 2000 lehden julkaisutoimintaan tarkoitettuja varoja peräti 60%, jota Iisakki piti käsittämättömänä tilanteessa jossa vaaditaan saamelaisille kulttuuri-itsehallintoa. Saamelaispäättäjille ei tunnu olevan selvä asia se, että saamelaiskulttuurin ydin on juuri kieli. Jos kieltä ei ole, ei ole kulttuuria, on vain kulissit. Lopetti Iisakki.

Kun lukee Iisakki Paadarin, Uulan Morottaja ja monen muun Sapmelas-lehteen kirjoittaneen kirjoituksia voi huomata, että inarinsaamelaisen erämaan asukkaan kansantietous on mittaamaton, erämaassa on omat elämäntapansa, uskomuksensa ja muisteluksensa miltei loputtomiin. Ei ollut kirjoittajilla aikanaan kiirettä Inarin tiettömissä kiveliöissä. Siellä oli aikaa kesällä yötöntä päivää, talvella päivätöntä yötä, aivan loputtomiin. Inari on suuri maa, vanhojen Inarin vanhojen saamelaissukujen avara valtakunta, mutta vähäväkinen.

Iisakki kertoi miten Inarin vanhat korvet houkuttelivat aikoinaan eränkävijöitä. Täällä oli riistaa ja kalaa metsissä ja vesissä majaviin ja lohiin asti. Ahnas uudisasukas hyökkäsi tänne saaliinjaolle - vaikka kaikki olikin luvattu vain metsien alkuperäisille kiertäjille inarinsaamelaisille.

Inarin saamelaisten keskuudessa liikkuvat tarinat kertoivat, että näissäkin erämaissa liikkui vihollisia, vainovenäläisiä ja monia muita. Toisin vuoroin tuli ja vei kuormittain metsäeläinten nahkoja, toisin taas tuli ja tappoi. Inarinsaamelaiset panivat vastaan omilla keinoillaan, toiset pakenivat kiveliöihin, vanhat velhot käyttivät noitakonsteja, erämaiden jumalatkin olivat inarinsaamelaisten apuna. Sapmelas-lehteen vuosikymmenten ajan kirjoittanut Iisakki Paadar osasi näistä vaikeista ja vakavista asioista kertoa huumorilla höystettynä.

Ikävä ei tule Iisakin kirjoituksia lukiessa. Varoituksen sana. Huumorista on kirjoitettu paljon, eikä mikään liene tylsempää kuin hauskan selittäminen. Mikä Iisakin jutuissa sitten naurattaa? Iisakki esittää tavallisesti tarinan esimerkkien valossa, mutta ei ole varma, että nauravatko selittäjä ja lukija samoille seikoille. Iisakki on niitä harvoja, jonka huumorin tavoittivat lukijan laidalta toiselle. Hän ammensi kirjoitustensa aiheen ikivanhasta inarinsaamelaisesta kertomaperinteestä kylläkin enimmäkseen pohjoissaameksi. Hän etsi kirjoituksiinsa kulttuuri yhteyksiä, jotka avautuvat kunnollisesti vain inarinsaamelaisen perinteen, politiikan ja elämänmenon ymmärtäjille. Hänen kielensä kantaa mukanaan tämän ikivanhan kansan kieltä ja ajattelutapaa, jonka vivahteita ei voi kääntää toiselle kielelle. Iisakki oli aikakautensa suosituin saamelainen leikinlaskija, perimmiltään yksinäinen yllättäjä, ainutkertainen ilmiö. Laadulleen hän ei itsekään mahtanut mitään, vaikka etsi jatkuvasti uusia reittejä.

Sapmelas-lehdessä julkaistujen kirjoitusten tutkiminen on hauskaa. Iisakin kirjoitusten seurassa ei totisesti tullut ikävä. Omasta puolestani muistelen monet tapaamiset Iisakin kanssa. Hän oli seurassa kuin seurassa mukava juttuniekka, välillä nauroi makeasti, myhäili ja naurahteli makeasti, esiin tuli välillä villi kertoja. Hän kertoi pienestä pojasta asti tarkkailleensa ympäristöään, seurailleensa rikkaiden porosaamelaisten touhuja inarinsaamelaisten perintömailla. Luontainen luomis ja keksimiskyky kuului Iisakin ominaisuuksiin. Tarkkailijana eläen näkee terävämmin maailman mielettömyydet, mutta osaapa hän nauttia myös sen mukavuuksistakin. Hän tuotti kirjoituksillaan räiskettä riittämiin.

Iisakki Paadar oli inarinsaamelainen, metsästäjä-kalastaja Pekka Paadarin poika ja itsekin eränkulkija henkeen ja vereen. Hän oli syntynyt 1925. Hänen ympäristöään olivat Länsi-Inarin syvät metsät, kymmenet järvet ja virrat sekä jyrkät vaarat ja tunturit. Eristyneen seudut muuhun paranivat kun saksalaiset sota-aikana rakensivat tien Inarista Solojärvelle. Metsät ja vedet tarjosivat Iisakille elinkeinon. Sodankin aikana Iisakin ajatukset kulkivat tavan takaa kotimaisemiin, niiden eläimistöön ja inarinsaamelaiseen maailmaan. Isä Pekan mukaan hän pääsi melkein heti kävelemään opittuaan. Hänen kotipaikan ympäristö tarjosi rajatomin vapaata luontoa, metsää, riistamaita, kalavesiä. Elämän perusta oli kapea, mutta varma.

Äidiltään Iisakki oppi kuvailevia ilmauksia, isältä poika omaksui asiaperusteisia metsästykseen ja kalastukseen liittyviä ilmauksia. Pohjoissaamenkielen oppimista edisti se, että hänen lapsuuden kotinsa Lusmaniemen kautta kulki pitkin vuotta porosaamelaisia itään ja länteen. Vaikka Iisakki itse oli kalastajasaamelainen tuntuu vähän oudolta se, että hän kirjoitti huumorilla kylläkin höystettynä pohjoissaameksi yksittäisistä poro- ja kalastajasaamelaisista, heidän puheistaan ja ajatuksistaan. Niitä hän on saamelaisyhteisössä eläessään kuunnellut ja kiintynyt. Ne ovat mielenkiintoisia tuulahduksia toisesta maailmasta verrattuna Iisakin omaan maailmaan.

Iisakin lapsuudenkodissa vieraili monia vääräleukaisia poromiehiä kovilla pakkasilla lämmittelemässä, miesten puheet ja tarinat tarttuivat hänen korviinsa. Sotien jälkeen oli taas paljon puhuttavaa, uskallettiin haukkua herroja, olla tasavertaisia kenen kanssa tahansa. Saamelaisen yhteisön kuvaajana Iisakki on parhaimmillaan. Mistä hän keksi saamelaisen, jolla on itsepäinen luonto, kova omanarvontunto, joka kertoo halustaan antaa arvoa muillekin. Tähän löytyy esikuva hänen isästään Lusman Pekasta. Olisiko käydyillä sodilla ollut siihen oma vaikutuksensa?

Iisakki koki itsekin sodan ns. Lapin sodan muodossa osallistumalla saksalaisten karkotukseen Lapista. Sitä kautta hän aisti seuranneen henkisen muutoksen. Iisakin kaltaiset kansanmiehet ja upseerit taistelivat rintarinnan. Sodan jälkeen voitiin kansanmies kohdata silmästä silmään ja hänen puheilleen ja ajatuksilleen annettiin suurempi arvo. Lyhyesti sanottuna Iisakin verekset kokemukset synnyttivät sen henkisen ilmaston, joka ilmenee Iisakin lukuisissa kirjoituksissa. Iisakin kirjoituksissa ei puututa yhteiskunnan epäkohtiin, ketään ei pilkata. Hän halusi suojelle teksteissä esiintyviä henkilöitä salanimillä.